Tulevaisuudentutkimuksessa tunnistetaan aina monia vaihtoehtoisia linjoja. Tämän lisäksi tulevaisuudentutkimus menee sen utopistisemmaksi visioinniksi, mitä kauempana tulevaisuudessa haluttu ennustettava skenaarion toteutumispiste on. Esimerkkinä tästä voidaan nostaa vastikään uutisoitu Neuvostoliiton-aikainen ennuste viidenkymmenen vuoden päähän, vuoteen 2010. Sen pohjalta eräs lukija nosti keskustelun verkkolehden mielipidepalstalla siitä, miltä Suomi näyttää viidenkymmenen vuoden päästä, siis 2060. Tulevaisuus kiinnostaa.
Uskoisin kuitenkin, että tavallisen kaduntallaajan mielipiteitä tulevaisuudenskenaarioista värittävät hyvin vahvasti tämänhetkiset henkilökohtaiset elämäntilanteet, persoonan kyvykkyys heittäytyä ennustamaan tulevaa ja yleinen maailmanjärjestys. Siksipä oikea tulevaisuudentutkija taatusti joutuu pohtimaan, onko mahdollista että kaamoksen aikaan finanssikriisin keskellä tehtävä ennuste on vähemmän valoisa kuin nousukauden aikaan keskellä kesälomaa suoritettu oraakkelitoiminta. Hankalintahan on todentaa, miten nämä mahdolliset yksilön kokemat tämänhetkisen maailman vaikuttimet värittävät tulevaisuuskuvaa -tai hämärtävät kenties kokonaan.
Itselläni on joitain tulevaisuuteen suuntautuvia visioita, joiden pohjalla on havaintoja tämänhetkisten megatrendien ohella niistä heikoista signaaleista, joita olen havaitsevinani sieltä täältä uutisvirrasta ympäri maailman. Ajattelin höpötellä niitä tähän ilman täydellistä jäsentämistä, koska sain koottua tätä ajatusten tonavaa bussimatkalla, enkä ole varma, mistä synapsista kukin signaali nasahti käyttömuistiin. Toisin sanoen, osa näistä signaaleista ja megatrendeistä voi olla oivalluksiani jo vuosien takaa. Muisti saattaa tehdä tepposet.
Maailmanlaajuisesti kautta historian on taisteltu ja tulevaisuudessakin taistellaan valtioiden mahtavuudesta. Poliittinen ja taloudellinen mahti on jostain syystä ihmisille ja kansoille käsittämättömän tärkeää. Erilaiset ranking-listat määrittävät myös, kenellä on parhaimmat yliopistot, kauneimmat naiset ja niin edelleen. Pieni valtaeliitti, johon kuulunevat globaalien korporaatioiden yritysjohto ja poliitikot, toivovat saavansa pitää vallastaan kiinni loputtomiin. Menemättä syvemmälle salaliittoteorioihin, erilaisia valtapyrkimyksiä toteutetaan eri keinoin. Edelleen maailmassa harjoitetaan vakoilua, teollisuusvakoilua, sisäpiirikauppoja, kaikenlaisia huijauksia, joista joku aina hyötyy rikastumalla tai eliminoimalla kilpailijoitaan. Kyseessä on jonkinsorttinen valtataistelu, jota pelataan luultavasti loputtomiin, eri sektoreilla vain pätevät eri säännöt.
Samaan aikaan tavallinen kansa eri valtioissa elää kuten kukin parhaakseen näkee tai kykenee elämään. Ihmiset eivät ole kovin paljon muuttuneet historian saatossa; olemme sosiaalisia eläimiä, joilla on eläinten lailla perustarpeet ja vietit. Ruokaa ja juomaa on saatava, seksuaaliviettiä voitava noudattaa, lisääntymistäkin harjoitetaan monilla mantereilla aivan hulvattomasti. Ihmiset raatavat töissä, elättävät itsensä ja perheensä ja haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta, rikkaudesta tai hyvinvoinnista, ehkäpä aivan vain katosta päänsä päällä ja puhtaasta vedestä. Luonnonkatastrofit koettelevat säännöllisen epäsäännöllisesti maapallon eri kolkkia. Läheisten menetys sattuu ihmiseen aina enemmän kuin omaisuuden menettäminen, mutta eniten harmittaa se, että ihmiselämän pituus on ennalta arvaamaton. Voi myös joutua väärään paikkaan väärään aikaan ja tulla tapetuksi, esimerkiksi terrorismin tai huumepäissään hörheltävän ryöstäjän toimesta.
Koska maailmassa on erilaisia kulttuureja ja kansoja, ei voida kirjoittaa yhtä yhteistä tulevaisuusskenaariota. Kukin mantere elää kutakuinkin rinnakkaista todellisuutta toisiinsa nähden. Euroopan ja Afrikan välillä on valtava kehityksellinen kuilu. On vaikea lähteä ennustamaan, miten kehitys etenee kullakin mantereella. Monet kehittyvät valtiot toivovat saavuttavansa länsimaisen elintason. Moni länsimainen taho on jo tunnustanut, että korkea elintaso, silloin kun se tarkoittaa jokaiselle kansalaiselle tiettyä elintasoa, jossa jokaisella on mahdollisuus ostaa ja kuluttaa autoja, taloja, sähköä, tavaraa ja tehotuotettua maataloutta eli teollistettua ruuantuotantoa, on kestämätöntä luonnon kannalta.
Ihmiskunnan suurimpia tragedioita ovat uskontojen varjolla tapahtuvat valtataistelut. Eurooppalaiset lähtivät muinoin ristiretkelle lähi-itään, käännyttääkseen kaikki kansat kristinuskoon. Nyt länsimaita uhataan islamistien terroriteoilla. Maapallon väestö kasvaa holtittomasti katolisen kirkon oppien mukaan elävien keskuudessa. Uskontojen varjolla tehdään paljon pahaa. Sukupuolisyrjintä, seksuaalivähemmistöjen syrjintä, kunniamurhat, kuolemantuomiot, teloitukset, lasten hyväksikäyttö ovat arkipäivää niin idässä kuin lännessä eri uskontojen ja lahkojen vaikutuspiirissä. Uskonnonvapaus on kuitenkin yksi ihmisoikeuksista. Ristiriita on suuri ja tulee luultavasti sitä aina olemaan. Ihmisen henkistä ulottuvuutta ei voida leikata hänestä pois edes kirkkoja tai uskontoja kieltämällä, kuten entisissä ja nykyisissä kommunistivaltioissa on tehty.
Länsimaissa pohditaan kiivaasti, mitä tehdä kun vanhuksien määrä lisääntyy ja nuoremmat ikäpolvet pienenevät määrällisesti. Länsimainen ihminen on kriisissä ajatellessaan olevansa etuoikeutettu yksilö, jolla on yksilön vapaus mutta globaalit murheet harteillaan kannettavana. Länsimaisen ihmisen aika kuluu ajattelemiseen. Mielenkiintonsa kohteista ja varmasti myös iästä riippuen on ajankohtaista pohtia muun muassa maahanmuuttajuuskysymyksiä, halvemman työvoiman maihin ulkoistettua teollisuutta, omia valintoja kuluttajana, omaa asemaansa kansalaisena; olenko todellakin vain kuluttaja, oravanpyörää, globaalia vastuuta, valtion ja henkilökohtaista talouskriisiä, ylitöitä, pätkätöitä, burnoutia, eläkepommia, työurien pidentämistä, eläkeleikkuria, ja sitä, mikä tämänhetkinen oma BMI on, voiko poliitikkoihin enää lainkaan luottaa ja mitä kirjoittaisi Facebookin statuspäivitykseksi tänään, onko se Imatran sukupuolta vaihtanut pappishenkilö vakava uhka luterilaiselle kirkolle vai osoitus kirkon maallistumisesta, ja onko ilmastomuutos totta, kun tänä vuonna on ollut oikea talvi. Puhumattaakaan siitä, että täytyy ajatella, miksi välillä ahdistaa. Pelottaa ehkä mennä kauppakeskukseen tai lääkäriin: joutuu pahimmillaan ammutuksi tai saa tappavat lääkitykset. Ihmisen elämä on tässä ja nyt, ajatukset keskittyvät vahvasti siihen, mitä dataa uutisvirrasta suodattaa ja kuinka sen omassa koodistossaan tulkitsee.
Entäpä minä itse, mihin käytän elämäni? Kulutan suurimman osan ajastani (valitettavasti) ajattelemalla. Istun, teen tietointensiivistä työtä, ajattelen. Suunnittelen ja toteutan ajatuksia. Saan palkkaa ajattelemisesta ja kirjoittamisesta. Kaikki muu maailmassa on jo annettu ikäänkuin valmiina, kaikki on keksitty jo aikaa sitten. Kaikki mukavuudet ovat käytettävissäni. Ei tarvitse mennä pelloille kuokkimaan saadaakseen ruokaa. Koulutus on ollut ilmaista, olen hyödyntänyt sen. Työnantaja on ollut suopea, ei tarvitse kerjätä kadulla saadakseen rahaa. Ei tarvitse uskoa kirkon oppeihin eikä noudattaa yhteiskunnan moraalikoodeja, jos ei halua. Lakia on hyvä noudattaa. Saa olla yksilö. Saa rikkoa normeja. Näissä olosuhteissa yksilöllisyyteni ja minuuden kehittäminen on jotain, mihin voin vaikuttaa. Voin tuotteistaa itseni, saada 15 minuuttia (tai enemmän) julkisuutta ja jättää jälkeni -vaikkapa blogikirjoitukseni ikuisesti jälkipolvien selattavaksi. Mutta se tulevaisuus? Mihin suuntaan lähteä? Yksilönä, samanmielisten kesken, valtiona, ja niin edelleen? Jostain syystä minun on vaikea nähdä heikoistakaan signaaleista lähitulevaisuuden skenaariota, mitä tapahtuu vuonna 2012 tai 2020. On helpompi maalata lavealla pensselillä kuvaa vaikkapa sinne vuoteen 2060.
Olipa aikaperspektiivi mikä tahansa, eurooppalaisen demokraattisen yhteiskunnan kasvattina haluan pohjimmiltani uskoa jollain tavoin hyväntahtoiseen tulevaisuuteen, joka kuitenkin vaatii joitain suurempia kriisejä ja taistelun vaiheita toteutuakseen.
Ihmisillä ei ole analyyttisen ajattelun kykyä kuten koneilla, joita me kehitämme ajattelemaan puolestamme. Ihmisten elämää ohjaavat hormonitoiminta ja sen mukanaan tuomat haasteet. Meillä on tunteet. Se tekee elämästämme merkityksellistä meille itsellemme. Rakastamme ja vihaamme asioita, ilmiöitä, yksilöitä, tapahtumia... Usein meidät kuitenkin valtaa laiskuus. Se ei ole sama asia kuin slow-liikkeen lanseeraama hidas elämä, joka perustunee lähinnä käsityöläisyyden uudelleen nousemiseen ja vanhojen tekniikoiden elvyttämiseen. Laiskuus on synonyymi mukavuudenhalulle. Mukavuudenhalu on osa nopean elämänrytmin mukanaan tuomaa nopean tarpeiden tyydyttämistä. Ennen säästettiin rahaa, jotta voitiin ostaa se kauan haluttu polkupyörä. Nyt tilataan heti fillari ja maksetaan luotolla tai osamaksulla. Sama pätee muuhunkin: kulutetaan ihmissuhteita, kuin ne olisivat hyödykkeitä. Pahimmillaan ihminen ei saa koskaan kiinni minuudestaan, koska hänellä on kiire -tietääkö itsekään, minne.
Mitä tulevaisuus tuo tullessaan - toivottavasti ainakin harkintakykyä. Maailma voi mielestäni muuttua kertaheitolla vain ja ainoastaan kahdesta syystä: täydellisestä luonnonkatastrofista tai siihen verrattavasta ihmisen aiheuttamasta ekotöppäyksestä (jossa maapallon populaatio esimerkiksi puolittuu) tai siitä, että yksilöt valitsevat suunnan, johon he haluavat maailmansa muuttaa ja sitoutuvat tekemään työtä tämän muutoksen eteen.
Muutos, jota luultavasti kaikki kannattavat, mutta eivät mukavuudenhalussaan ole valmiita noudattamaan, on pyrkimys kohti ekologisesti kestävämpää kehitystä. Tällainen elintason kasvua hillitsevä muutos ei voi olla täysin globaalia, vaan elämme väkisinkin eri rinnakkaisaikakausissa. Johtuen valtaeliitin pyrkimyksistä hallita maailmaa ja ihmisiä, emme tule koskaan löytämään täydellistä ykseyttä ja samanmielisyyttä siitä, miten maailman asiat tulisi hoitaa. Yksimielisyyden mahdottomuus on osoitettu kaikissa kansainvälisissä ilmasto- ja ympäristökokouksissa. Ihmisen mukavuudenhalu ja oman edun tavoittelu ovat paradoksisesti ne piirteet, jotka ovat johtaneet ihmisen ravintoketjun huipulle ja samalla tulevat tuhoamaan koko nisäkäslajin jossain vaiheessa, ellei todellista tarvetta muutokselle tulla ymmärtämään laajojen ihmismassojen joukossa.
Huomattavan hankalaa on myös saavutetuista eduista tinkiminen. Mukavuudenhaluinen haluaa pitää saavuttamansa elintason, vaikka järki käskisi luopumaan jostain muiden hyväksi.
Vaihtoehtojakin on. Mitä mieltä sinä olet -tuhoammeko vähitellen itse itsemme, vai onko tämä kaikki ituhippien propagandaa?
Yksi tulevaisuuden haasteista on yksilöllisyyden (länsimaat) korostaminen yhteisöllisyyden (muut kulttuurit) kustannuksella. Vuosikymmeniä länsimaissa on kuljettu kohti ultrayksilöllisyyttä. Jostain syystä yksilöt kuitenkin aina etsivät samankaltaisia persoonia muodostaakseen yhteisöjä. Teknologinen kehitys on johtanut internetin myötä huimaan mahdollisuuteen löytää itseään kiinnostavia aihepiirejä ja kaltaisiaan mistä päin maailmaa tahansa. Maantieteelliset etäisyydet eivät ole enää este globaalien yhteisöjen muodostamiselle. Sosiaalinen yhteenliittymisen tarve voidaan tyydyttää verkon välityksellä. Sosiaalinen media on tuonut verkkoon yhteisöllisyyden uudet ulottuvuudet. Toisin sanoen, länsimainen yksilö voi oppia uuden teknologian myötävaikutuksella nauttimaan jälleen yhteisöllisyydestä. Tietokoneiden välityksellä voi harjoittaa turhanpäiväistä löpinää ja viihdyttää itseään ja muita jakamalla lomavideoita, joissa muksut lyövät päänsä altaan reunaan. Niiden avulla voi myös tehdä paljon hyödyllistä työtä. Veikkaisin, että massoja vetää verkkoon kuitenkin viihtymismahdollisuus kuin työskentelytehokkuus. Ihminen voi ehkä tulevaisuudessa jättää päätöksenteon älykkäille koneille. Ainakin tehokkuus voisi lisääntyä, jos erilaiset komiteat ja työryhmät korvattaisiin loogisesti ratkaisuja tekevillä aparaateilla. Ihminen voisi säästyä turhilta kokouksilta ja valita parhaat koneen tuottamista toimenpide-ehdotuksista. Sitä, tuleeko kone loukkaantumaan, jos sen ehdottamia ratkaisuja ei hyväksytä ihmisyhteisössä, ja seuraako siitä joskus vielä superälyjen kapina, käsiteltäneen scifi-kirjallisuudessa.
Koska kaikella on vastapainonsa, voisi myös ajatella kuinka tulevaisuudessa jotkin vahvasti yhden ideologian yhteisöt tai yhteiskunnat ovat kriisissä, kun niiden jäsenistössä tapahtuu hiljalleen leviävää kapinaa. Kaikkia yhteisöjen sääntöjä ei ehkä pidetä oikeudenmukaisina tai ajankohtaisina. Osa yhteisön jäsenistöstä haluaa erkaantua siitä, esimerkiksi johtuen yhteisön joustamattomista rakenteista, kokiessaan tarvetta pyrkiä kohti yksilönvapautta. Toisinajattelijat voidaan tiettyyn pisteeseen asti vaimentaa, julkisella nöyryytyksellä, vangitsemalla, tuomitsemalla kuolemaan. Jossain on kuitenkin piste, jonka jälkeen valtaosa yhteisöstä haluaa erkaantua siitä. Mikä on se tekijä, joka laukaisee yhteisön parissa vallitsevan muutoksen, on vaikea ennalta arvioida. Tätä pohdintaa tehdään varmasti ympäri maailmaa, niin diktatuureissa kuin muissa yhteisöissä, joissa jäsenistön homogeenisyys on sen menestyksen tae. Yhteisön johtajan vallanhalusta ja hallittavien sitoutumisen (ja sen takana olevan pelon) määrästä riippuvainen kokonaisuus pyrkii estämään muutoksia, mutta hajoaa nopeasti, kun muutokset kaikista varotoimenpiteistä huolimatta tapahtuvat. Mitä murrostilanteissa tapahtuu, on yksi hyvin mielenkiintoinen tutkittava aihepiiri.
Sitten lapsellisia, mutta aina niin tärkeitä kysymyksiä. Onko niin, että kaikkien yhteiskuntien on kuljettava kaikkien muutosvaiheiden läpi - agraarista teolliseen yhteiskuntaan ja siitä eteenpäin? Onko mahdollista, että köyhimmät ja näennäisesti kehityksestä eniten jäljessä olevat maat nostavat itsensä tulevaisuudessa samalle viivalle muiden valtioiden kanssa -ehkäpä rikkaampien ja edistyksellisimpien valtioiden avustuksella? Osaavatko ihmiset arvostaa muutosta, jota ohjataan ulkoa päin? Kaatuuko hyväntahtoinen tulevaisuuden skenaario kulttuurisiin eroihin? Valtaavatko idästä ja etelästä tulevat (mahdollisesti ilmastopakolaiset) pohjoiset alueet, joilla on vielä puhdasta vettä? Miten realistista on uskoa, että jonain päivänä maailman asukkaat ovat yhdenvertaisia keskenään, sodat ja nälänhätä on voitettu? Kun ihmisarvoinen elämä on kaikille taattu, päästäänkö seuraavaksi vihdoin keskustelemaan tosissaan eläinten oikeuksista -ja mitä sen jälkeen, onko tekoälylle tulossa jossain vaiheessa myös jonkinlaiset perusoikeudet?
Kertokaa, jos tiedätte. Näitä on taatusti tutkittu ja tutkitaan jatkossakin.
Mikä näiden asioiden merkitys on työelämälle ja yksilön toimeentulolle? Ihmiselämää voidaan tulevaisuudessa venyttää nykyisistä eliniänodotteista joitain vuosia, mutta kuolemme kuitenkin fyysisesti. Virtuaalimaailmassa jäämme ehkä olemaan ikuisiksi ajoiksi. Se jos mikä on sekä kiehtova että pelottava ajatus.