Musiikin yhteiskunnallistuminen on aikamme vahva ilmiö. Nykypäivänä perinteisistä perinteisimmät klassisen musiikin organisaatiot pyrkivät kouluttamaan muusikoistaan myös vuorovaikutustaitoisia pedagogeja. Esimerkiksi Berliinin filharmonikoiden musiikkikasvatustyö perustuu ajatukseen, etteivät ainoastaan ammattitaiteilijat muodosta luovaa yhteisöä. Saamisen ja antamisen sytyttävä nousukierre syntyy aina ryhmästä ihmisiä, joista jokainen saa luvan olla luova. Tämän maailman arvostetuimpiin kuuluvan orkesterin yleisötyö pyrkii tarjoamaan itseilmaisun välineitä kaikista ikäryhmistä ja kulttuureista tuleville. Myös Suomessa eräät orkesterit, esimerkiksi Tapiola Sinfonietta, ovat ottaneet taidetyön osaksi yhteiskunnallista tehtäväänsä ja osaksi kaupunkinsa elävää musiikkikulttuuria.
Kaiken luovuuden kehittäminen ja vaaliminen lähtee ihmisestä itsestään. Siksi opiskelijoille tulee antaa koulutuksessa vahva kyky löytää itsestään se rohkeus ja leikkivä tila, jonka varassa voi vapautua totutuista ajattelun reiteistä tai irrottautua muiden tuottamista malleista. Luovuus yhteiskunnassa ei ole kestävällä pohjalla myöskään, jos kuvitellaan sen voivan perustua silauksenomaisesti taidetta hyödyntäville tuokioille tai hetken viihdytystä tarjoavien helppoheikkien opetuksille.
Haluatko tietää enemmän siitä, mikä ihmisiä oikeasti koskettaa ja inspiroi? Kurkista soivien kohtaamisten maailman, sillä jos jotain, niin sitä Metropoliassa on tarjolla! 
Ei kuulkaas koskaan tiedä, mikä ase on tehokkain brändin rakentamisessa ja yritysviestinnässä. Eilinen Metropolia-orkesterin upea, viihdyttävä ja tavattoman korkeatasoinen konsertti Licence to Sing poksautti ilmoille sellaisen James Bond -teemojen ilotulituksen, että kaikien kuulijoiden sielut ostettiin kertalaakista myötämieliseksi metropolialaiselle osaamiselle. Suuret kiitokset erinomaisesta työstä pop/jazzmusiikin, musiikin, esittävän taiteen ja kulttuurituotannon koulutusohjelmille sekä Metropolian viestintäyksikölle!
Mutta ei tässä vielä kaikki. Kun sipsuttelin todella korkeissa koroissani Savoy-teatterista kotiin, niin eipä aikaakaan kun eräs nuori mies pysäytti minut kotikorttelin kapakan edustalla ja kysyi: "Häät vai hautajaiset?" Hitaana hämäläisenä kerrankin pystyin onnittelemaan itseäni, kun heti tajusin mitä hän tarkoittaa ja vastasin iloisesti: "Ei kummastakaan, vaan Metropolia-orkesterin konsertista Licence to Sing." Hämmästykseni oli aika suuri, kun tämä yöllinen tuttavuus vastasi tietävänsä Metropolia-orkesterin konsertista, hän katsokaas oli kuin olikin erään suuren päivälehden toimittaja. "Eikö se ollut se konservatorion juttu?", hän kysyi. Siinä sitten sain oivan tilaisuuden - vuosilomallani, iltamyöhällä ja jo aika puristavin kengin - selittäää juurta jaksain, kuinka Metropolia on korkeakoulu, mutta konservatorio opettaa lapsille taiteen perusopetusta (ja antaa pienelle joukolle nuoria ammatillista 2. asteen koulutusta). "Yhtäkaikki", hän vastasi, "samassa rakennuksessa te kumminkin toimitte."
Niinpä: luo siinä sitten brändiä ja profiloidu, kun toiminta kumminkin mielletään jonkin toisen organisaation toiminnaksi, sen jonka kiinteistöksi tietty osoite tunnistetaan. Ruoholahdessa me olemme Helsingin konservatorio ja Arabianrannassa Pop&Jazz Konservatorio (jollei vallan Ågeli), eikä taida tulla sellaista korkeampaa voimaa, joka tämän asiaintilan muuksi muuttaisi.
Vai olisiko minussa sittenkin agentin vikaa ja alkaisin salaisen aseeni kanssa säännöllisemminkin päivystää Helsingin kaduilla? Tämä nuori mies nimittäin huikkasi perääni, että "hienot kengät". Ranskalaiset korot siis voisi ottaa käyttöön kulttuurialan viestinnän tehoaseeksi!