”Missä olivat tunnetut musiikkivaikuttajat Jean Sibelius, Toivo Kuula, Oskar Merikanto, Aino Ackté ja monet muut sodan keskellä? Mikä oli musiikin rooli sodan eri osapuolilla?” Näin kysyy YLE markkinoidessaan Musiikin kevät 1918 -artikkelisarjaansa musiikkielämän kohtaloista sadan vuoden takaa. Artikkeleissa seurataan lähes päivittäin tammikuun 13. päivästä kesäkuun 9. päivään 100 vuoden takaista sisällissotaa musiikkielämän silloisten merkkihenkilöiden näkökulmasta (ks. https://yle.fi/aihe/klassinen/musiikin-kevat-1918). Myös Helsingin Sanomat on tuonut esiin Jääkärimarssin säveltäneen Jean Sibeliuksen suhdetta vuoden 1918 tapahtumiin, ja Taideyliopiston #Kansalaisrauha-paneelissa keskusteltiin Toivo Kuulasta ja Leevi Madetojasta kansalaissodan käänteiden keskellä. Sen sijaan sitä, mitä seuramme nimikkosäveltäjä Erkki Melartin teki ja koki kyseisenä vuonna, ei yksikään toimittaja tai juontaja ole vaivautunut selvittämään. Sitä kun ei saa tietokoneen ruudulle Google-napin painalluksella tai Fabian Dahlströmin julkaisemaa päiväkirjaa nopeasti selaamalla, vaan tiedon saamiseksi olisi nähtävä hieman vaivaa.
Sodan aikana monet orkesterit lopettivat toimintansa, ja levoton sisäpoliittinen tilanne häiritsi myös Melartinin johtaman Helsingin Musiikkiopiston toimintaa. Se oli suljettuna 20.1. - 13.4.1918 välisen ajan. Väliin jäänyt opetus korvattiin sillä, että myöhemmin keväällä suurin osa tutkinnoista ja julkisista näytteistä peruttiin. Näin itse opetusta pystyttiin jatkamaan toukokuun loppuun asti.
Tammikuun alkupuolella 1918 sattui eri puolilla maata monia yhteenottoja ja kahakoita, joissa taisteltiin usein aseiden omistuksesta. 20. tammikuuta Melartin kirjoitti erityislaatuisista tunteistaan ja häpeästä, joka aivan löi hänet maahan. Hän tunsi yksilönä olevansa yhteisvastuussa siitä, mitä maassa tapahtui, oli kyse sitten kumman tahansa osapuolen teoista. Samalla hän aivan yksiselitteisesti koki kuuluvansa juuri tähän kansaan ja sitä rakastavansa: ”Patriotismista ja isänmaanrakkaudesta tuli minulle jotain aivan muuta kuin mitä se on juhlapuheissa. Nyt kun jälleen veljeskahakat uhkaavat uusin voimin, tunnen itseni aivan rauhalliseksi. Luotan tulevaisuuteen, jonka sarastuksen jo pystyn näkemään.”
Vuonna 1918 Melartin menetti myös rakkaan äitinsä (oik. äitipuolensa), joka oli vuodesta 1913 alkaen asunut hänen luonaan Pukinmäessä. Sähke äidin kuolemasta saavutti Tanskassa kesää viettävän säveltäjän niin myöhään, ettei hän ehtinyt edes hautajaisiin. ”Ni kan förstå hur det kändes”, hän kuvasi kirjeessä suruaan.
Juuri itsenäistyneessä Suomessa oli sodan jälkeen myös paljon tehtävää. Melartin oli maan valtiollisessa rakentamisessa täysin voimin mukana. 10. päivänä marraskuuta 1918 hän kirjoitti ystävilleen Ruotsiin: ”Det är ju nu så här i Finland, att vi som värkligen vilja och kunna arbeta ej äro alltför mycket. Därför lastas på vår rygg både likt och olikt, och vi kunna ej neka att bära något. Är det nu t.x. skick och fasa att jag skall (utan att smicka) sitta i nio kommitéer och några utskott därtill?” Mutta ihmeellisesti säveltäjä-kapellimestari-rehtori Melartinin aika riitti, kun hän halusi koko tarmollaan edistää itselleen ja maalleen tärkeitä asioita. Tällaisten asioista innostuvien ja niihin tarttuvien henkilöiden varassa Suomi on kehittynyt. Toivottavasti pyyteetön työ yhdistyksissä ja hankkeissa jatkuu edelleen, sillä se on pienen maan ylittämätön voimavara.
Kevätaurinko on vihdoin tullut ja sen myötä itse kukin meistä saa uutta energiaa arkeen ja juhlaan. Suunnittelemme kesää ja harkitsemme, mitä tapahtumia ja kulttuuririentoja voisimme mahduttaa pelkän lomanvieton rinnalle. Tarjonnasta ei ole pulaa varsinkaan tänä vuonna, jolloin vietämme Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa. Suomifinland100-sivusto on todella vaikuttava ja tarjonta maailman kekseliäintä. Kotkassa on esimerkiksi saatu kaikki kynnelle kykenevät naisihmiset − ja trendien aallonharjoilla surffailevat nuoret miehet − kokoontumaan ompelujameihin virkkaamaan puistojen puille sinivalkoisia koristeita. Vantaalla on vaikkapa Tämän pyöräretken haluaisin jakaa kanssasi -hanke, jossa koulutuksen saaneet vapaaehtoiset hyppäävät riksapyörän kuskeiksi ja noutavat ikäihmisiä pyöräretkille.
Jos Erkki Melartin, vetämäni seuran nimikkosäveltäjä olisi syntynyt 100 vuotta myöhemmin, hän olisi nyt 42 vuotias. Aivan varmasti hän olisi keskeinen Suomi100-hankkeen koordinaattori ja monien toimikuntien puheenjohtaja. Hän vetäisi koululaisprojekteja ja säveltäisi yhteisöllisiä kesäyön serenadeja Kansalaistorin piknik-seurueille. Hän kirjoittaisi mielipidekirjoituksia ja blogeja siitä, miten musiikki ja säveltäminen kuuluvat kaikille. Hän pyrkisi vaikuttamaan hallituksen kehysriihen kirjauksiin, jotta kulttuurin merkitys näkyisi myös rahoituksessa. Erkki Melartin nimi totisesti näkyisi mitä moninaisimmin julkisuudessa − aivan samaan tapaan kuin se näkyi 100 vuotta sitten musiikin, taiteen ja nuorten opiskelumahdollisuuksien puolustamisessa.
Onneksi Suomi100-juhlamme ei mene mitenkään ohi ilman Melartinia ja hänen musiikkiaan. Aivan toukokuun lopussa Sibelius-Akatemian yleisötapahtumassa Melartin on keskustelun aiheena ja seuraavana päivänä Kansallisoopperassa esitetään konserttiversiona suurenmoinen Aino Klaus Mäkelän johdolla. Kesäkuussa Heinäveden musiikkipäivillä Leif Segerstam johtaa Traumgesichtin ja Marjatan. Elokuussa Mäntän musiikkijuhlien avajaiskonsertissa kantaesitetään laaja pianoteos Per speculum in anigmae (op. 93), teos jonka me seuran jäsenet saamme kuulla ennakkoon kevätkokouksessa 19.4. musiikkijuhlien taiteellisen johtajan Niklas Pokin esittämänä.
Osallistu sinäkin kesän ainutlaatuisiin musiikkitapahtumiin. Niissä voimme kokea musiikin yhteisöllistä voimaa. Ja mikä estää ottamasta puikkoja ja villalankaa mukaan - jos ei sentään itse konsertteihin, niin kenties Kerman keitaan tai Mäntän seurahuoneen terassille. Ehkäpä Melartin ilahtuisi, jos saisi sinivalkoisen kaulahuivin marmoripystinsä lämmikkeeksi Sibelius-Akatemian lämpiöön!Melartinin flyygeli2.jpg
Kuluneena vuonna valtiontalouden tila ja hallituksen suuret säästöpäätökset ovat dominoineet päivän uutisia. Korkeakoulutukseen on kohdistunut ennennäkemättömän suuria taloudellisia paineita, eikä raha tunnu enää riittävän yliopistoissa monipuolisen sivistysperustan ylläpitämiseen.
Miltei samanlaiseen kurimukseen joutui säveltäjä Erkki Melartin 105 vuotta sitten. Hänet oli juuri valittu Helsingin Musiikkiopiston (nykyisen Sibelius-Akatemian) johtajaksi, kun routavuosien tsaarinhallinto ilmoitti peruuttavansa siltä - ja monilta muilta taideinstituutioilta - koko valtionavun seuraavalle vuodelle. Pietarissa lienee uskottu, että Suomelle annettua kulttuuritukea käytettiinkin itse asiassa tykistön ja ammusten ostamiseen!
Opistoon laadittiin 1912 hätäohjelma. Lehdistössä vedottiin opiston puolesta. Lukukausimaksuja jouduttiin nostamaan, mutta johtokunta kehotti oppilaita ”selittämään kotonaan, miten tärkeää on, ettei yksikään oppilas jää pois ja sillä lailla myötävaikuta kulttuurilaitoksen tuhoon”. Opettajat ilmoittivat epäitsekkäästi olevansa valmiita asettamaan voimansa opiston palvelukseen ilman vakinaista, varmaa palkkaa ja olennaisesti alennetuin tuntihinnoin. Ilmaantui yllättäen myös mesenaatti: neiti Fanny Avellan lahjoitti seuraavalle viisivuotiskaudelle merkittävän tukisumman, jotta opettajien palkkoja voitiin hieman parantaa.
Opiston selviäminen taloudellisesta katastrofista oli silloin todellinen ihme. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen siksi, että he näkivät musiikinopetuksen tärkeän merkityksen suomalaisen kulttuurin rakentamiselle ja jatkuvuudelle. Samalla kyse oli hiljaisesta vastarinnasta venäläistyttämistoimia kohtaan. Mutta unohtaa ei sovi nimikkosäveltäjämme roolia tässä kaikessa: hänen johtamistyyliinsä kuului poikkeuksetta opetustyön suuri arvostus ja opettajien kollegiaalinen kohtelu. Melartin puhui aina kunnioittavasti opettajien työstä ja heidän uhrautuvaisuudestaan. Hän antoi tunnustusta työn tuloksista, valitteli taloudellisten voimavarojen heikkoutta, opiston onnetonta tilakysymystä sekä palkkojen pienuutta suhteessa työn vaatimuksiin. ”Täytyy harjoittaa taiteen aliarvioimista siinä mielessä”, hän ääneen pahoitteli.
Menneisyyden opeilla ei voida johtaa tämän päivän korkeakouluja tai taidelaitoksia. Mutta historiaa tutkimalla ja sieltä löytyvien ihanteiden voimalla voimme ammentaa ymmärrystä, inspiraatiota ja keskinäistä kunnioitusta nykyarkeemme. Kenties sellaisesta nousee myös parempia ratkaisuja ja parempaa johtamista!
Olen ollut niin intensiivisessä suhteessa elämäni miehen kanssa nyt jo 27 vuotta, että uskon tuntevani hänet perin pohjin - siinä määrin kuin toista ihmistä, hänen sisäistä maailmaansa ja ratkaisujaan ylipäätään voi oppia ymmärtämään. Aviomieheni ja lapseni puolestaan tuskin tuntevat minua niin, ettei elämääni olisi liittynyt tätä mystistä ja melko paljon aikaa vievää arkistojen miestä, Erkki Melartinia. Ystävättärenikään ei opettanut pikkupoikaansa lausumaan r-kirjainta perinteisellä ärrän kierrän ympäri orren -lorulla, vaan uudislauseella ”Tuire Ranta-Meyer rakastaa Erkki Melartinia”.
Suhteemme − Erkin ja minun − on kuitenkin ehdottoman platoninen ja valitettavan yksipuolinen, sillä tämän vuoden helmikuussa tutkimuskohteeni syntymästä tuli kuluneeksi 140 vuotta. Hän ei siis ole koskaan tavannut minua. Henkilökohtaisesti hänet aikoinaan tunteneitakin on keskuudessamme enää muutama harva: esimerkiksi hänen luonaan Pukinmäellä asunut veljentytär Irma Melartin kuoli nyt kesäkuussa 101 vuoden ikäisenä.
Irma Melartinia saan kiittää siitä, että hän otti minut vastaan kodissaan Lehtisaaressa vuonna 1988 ja antoi jo ensi käynnillä mukaani laatikoittain Melartin-kirjeenvaihtoa. Hänen setänsä kohtalona oli nimittäin ollut Suomen musiikkielämässä jo vuosikymmenten ajan periaatteellinen kiitos, mutta tosiasiallinen sivuutus. Sibelius-tutkijaksi halusi moni 1980-luvulla, mutta Melartinista kiinnostuneita ei ollut näköpiirissä eikä hänen musiikkiaan kuultu konserteissa. Siksi varmaankin sain osakseni poikkeuksellisen ystävällisen vastaanoton henkilöltä, jolla oli hallussaan aivan erityinen aarre ja tutkijan toiveuni: nykyisen Sibelius-Akatemian rehtorina 25 vuotta toimineen säveltäjä Erkki Melartinin kotiarkisto järjestettynä, täydennettynä ja osin kortistoon luetteloituna.
Sittemmin 1996−1997 Irma Melartin lahjoitti Kansalliskirjastoon tämän aineiston, joka on Sibelius-arkiston rinnalla sen laajin yksittäinen säveltäjäarkisto. Kansalliskirjasto on ollut aineistolle oikea säilytyspaikka ja todellinen kotipesä. Sen järjestämiseen panostettiin merkittävästi, ja esimerkiksi Inkeri Pitkärannan vuonna 1997 laatima kattava luettelo Nro 330 on kulunut käsissäni jo melkein riekaleiksi. Kansalliskirjasto on myös kartuttanut Melartin-käsikirjoitusten kokoelmaa hankkimalla vuonna 2014 Anu Karessuon lahjoituksen turvin saksalaisesta musiikkiantikvariaatista säveltäjän aiemmin kokonaan tuntemattoman luonnoksen Wienissä vuonna 1901 aloitettuun ensimmäiseen sinfoniaan.
Melartin-aineiston ehtymätön antoisuus liittyy hänelle lähetettyjen kirjeiden käsittämättömän suureen määrään. Säveltäjäntyönsä ohella Melartin oli monipuolisesti kiinnostunut eri elämänalueista ja harrasti lukemista, maalausta, valokuvaamista, postimerkkeilyä, ex libristen keräilyä ja puutarhanhoitoa. Hän oli yksi Suomen ensimmäisistä aforismikirjailijoista opuksen 150 teoksella Minä uskon (1928). Hänellä oli 1920-luvun lopusta alkaen Gallspachin parantolassa Itävallan Alpeilla intialainen elämänviisauden opettaja ja guru, Sahib, jonka avulla hän pääsi hyvin syvälle intialaisen filosofian ja mystiikan saloihin. Melartin oli ihmisenä myös poikkeuksellinen: hän näki hyvää kaikessa ja kaikessa ja kohteli kanssaihmisiään aina tavattoman kannustavasti! Ei ihme, että kirjeenvaihto oli valtavan laaja: hänelle saapuneita kirjeitä on Kansalliskirjastossa lähes 10 000 ja eri kirjoittajia yli 800.
Saapuneet kirjeet on luetteloitu aakkosjärjestyksessä ja huvittelen tuon tuostakin testaamalla itseäni: tunnenko kaikki lähettäjät yhteensä 24 luettelosivulta? Kuka on kukin Melartinin tuolloisessa maailmassa, mistä hän tunsi henkilön, mihin sosiaalisiin verkostoihin kukin kuului ja mitä kirjeenvaihto sisältää. Yksi hienoimmista tunnustuksista Melartinin musiikille löytyy esimerkiksi V. A. Koskenniemen kirjeestä 17.9.1920: ”Kaikista, jotka ovat runojani säveltäneet, olette, jos itse saan sen sanoa, lähinnä minun henkeäni.” Sergei Rachmaninovin serkku, säveltäjä, pianisti ja merkittävä uuden musiikin puolestapuhuja Alexandr Ziloti puolestaan kirjoitti 1910 Pietarissa kantaesitetystä Traumgesichtista (op. 70): ”Teos miellyttää minua ja kaikkia muita paljon, se on kaunista sinfonista ja vilpitöntä musiikkia.”
Helmi Krohn kävi heikoissa voimissa olleen Erkki Melartinin luona pari kuukautta ennen tämän kuolemaa (.2.1937) ja lähetti vierailun jälkeen ystävälleen pienen kiitosviestin: ”Että sinä sairaanakin muistit syntymäpäiväni! Kiitos sekä kukista että kauniista kirjasta. Ja kiitos siitä pienestä hetkestä jonka sain viettää luonasi. Se oli minulle unohtumaton hetki. Onhan meillä ollut niin monta hyvää hetkeä elämän varrella − kolmenkymmenen vuoden aikana − ja sittenkin tämä viimeinen kerta oli paras kaikista, siinä ei enää tarvittu sanoja, me ymmärsimme toisiamme ja me tiedämme että me tapaamme jälleen.”
Tutkimuskohteeni uskoi jälleensyntymiseen. Minä uskon siihen, että jollain tavalla Melartin on nykypäivässä mukana, katselee meitä ja itkee ilosta, kun hänen suurimuotoiset teoksensa vihdoin nyt yli sadan vuoden päästä ovat saaneet uusintaesityksiä täysikokoisten ammattiorkestereiden konserteissa ja parhaiden kapellimestareidemme tulkintoina. Sillä säveltäjän elämäntyö ei raotu uusille sukupolville vain arkistoissa, tutkimuksissa ja kirjoissa −niin tärkeitä kuin ne ovatkin −, vaan pysyy elinvoimaisena ja uusiutuu soivien esitysten avulla.
Haaveiletko sinä koskaan siitä, että edes kerran elämässä jokin ihana toiveesi toteutuisi? Varo tätä juttua, sillä
a) sinunkin toiveesi voi ihan oikeasti tulla joku päivä todeksi, nyt sen tiedän
b) tarina on niin myrkyllinen, että putoat kyllä tuoliltasi kun sen tässä paljastan.
Olen nimittäin rakastanut korvasieniä jo lapsesta asti. Äidin tekemä korvasienikastike oli parasta mitä tiesin. Ravintolassa vielä nykyäänkin valitsen sen annoksen, jossa on kyytipoikana niitä. Niihin liittyy maun lisäksi jotain mystista, maagista ja vaaran tuntua. Käsittelen aina ja ehdottomasti itse korvasienet, jos niitä jostain saan, niin ettei ole mitään erehdyksen paikkaa.
Jo 30 vuotta olen ollut kamalan kateellinen kaikille niille ihmisille, jotka kehuvat poimineensa ämpärikaupalla keväisin korvasieniä. Meillä Sydän-Hämeessä sellaista ei tapahdu, eikä vuosikymmeniin kukaan ole löytänyt niitä edes kastikeellista varten. Eipä silti, ainakin korkeakoulumaailmassa kevät on niin työtä täynnä, ettei toukokuussa mihinkään sieniretkeen ole juuri kerennyt. Mutta olen silti aina toivonut, että edes kerran elämässäni löytäisin suuren apajan, sellaisen että korit täyttyisivät hetkessä. Se olisi onneni täyttymys!
Viime viikonloppuna olin menossa mökiltä sukulaisteni tontille Hauholle haravoimaan ja polttamaan risuja, sillä siinä hommassa olen ihan haka. Lähtiessäni mökiltä muistin, että paikallisten marttojen perennanvaihtopäivät ovat kyläkaupalla. Sinne siis ensin. Mutta vesiperä tuli: siellä ei enää ristin sielua ollut, kun vihdoin pääsin paikalle. No,harmitti kyllä tosi paljon, sillä ehkäpä juuri tänä keväänä olisi löytynyt sellaisia lajikkeita, jotka penkeissäni menestyisivät. Hitsin hitsi, kun minä tyhmä missaan vuoden ainokaisen perinnetaimipäivän. Oikein sätin itseäni. Ja vielä enemmän, kun huomasin että kännykkä oli jäänyt mökille. Sitäkin vielä täytyisi siis palata hakemaan ja vasta sitten lähteä risujen ja rankojen pariin. Oi elämä miten tässä nyt kompuroidaan!
Vaan paluumatkalla tuli mieleeni, että voisihan sitä töppäilyjen kompensaatioksi vilkaista metsästä korvasieniä. Ja ensi laakista tärppäsi: aivan mieletön paikka, joka askeleella löytyi uusia ja uusia ihan loppumattomiin. Parissa tunnissa täyttyi kahdeksan muovikassillista (Huom! autossani on aina mukana sieniveitsi ja muovikassirulla), niin ettei meinannut niitä jaksaa autolle kantaa. Ja voin vakuuttaa, ettei kilpailijoita näkynyt maisemissa, sillä samaan aikaan alkoi Suomi-USa-ottelu. Hiljaista oli kylätiellä - paitsi että kevään ensimmäinen käki kukkui minulle monta tuntia yhteen menoon. Satumaista!
Nyt kyllä uskon, että haaveet voivat elämässä toteutua ja harmistus muuttua hurmioksi. Ainoa paha puoli oli, etten voinut tuoda saaliistani osinkoa kollegoille. Meillä johtajilla kun on yt-neuvottelut olleet meneillään, joten voisi olla melko suspektia tuoda "mökkituliaisina" työkavereille korvasieniä!
Mutta jonkun dekkarin voisin kyllä aiheesta kirjoittaa, sen verran kiehtovan juoni-idean näistä ihmeellisistä metsän antimista varmaan saisi.
Tänä vuonna matka hiihtokaudesta kesämökkikauteen on taittunut niinkuin oltaisiin pikataipaleella. Kuukausi sitten laitoin haikeana sukset pussiin ja jo kaksi viikkoa myöhemmin aloin etsiä silmä kovana ensimmäisiä kevään merkkejä, sinivuokkoja. Kesämökin päiväkirjaa selaillessani huomaan, että juuri noista Hämeen alueen maakuntakukista alkaa meidän suvun kevät. Ajattelemme varmaan etteivät maailmankirjat voi olla sekaisin, jos ne uskollisesti aina ilmestyvät samoihin maisemiin!
Esimerkiksi tasan 10 vuotta sitten äitini on merkinnyt jo huhtikuun 2. päivänä ensimmäisten sinivuokkojen näyttäytyneen. Viime vuonna olen kirjoittanut niiden olleen nupullaan kuun puolivälissä. Tänä vuonna niitä voisi ojentaa kimpun äitienpäiväksi. Se tosin kuulostaa ihmeelliseltä ja puolirikolliselta. Vuoteen 2005 astihan ne olivat rauhoitettuja eikä niitä saanut poimia.
Monen vuoden ajan pidetty mökkipäiväkirja on hauskaa ja paljastavaa luettavaa. Minun merkintöjeni perusteella meillä pitäisi olla jo maanpäällinen paratiisi, sillä sellaiset määrät olen istuttanut kukkasipuleita, ostanut taimia, juurruttanut pistokkaita, kylvänyt siemeniä ja bongannut perinnelajikkeita vaivaista perennapenkkiäni varten. Päiväkirjan mukaan olen saanut 2006 työkaverilta malvan ja sinilatvan taimia ja muutama vuosi sitten toiselta tuoksukurjenpolvia. Mutta mikään lajike ei menesty eikä mikään kukkiva ainakaan leviä. Epäilen, että harjun kupeessa oleva maaperä on niin huokoista, että kaikki siemenet, mukulat ja kasvatusyritelmäni ovat valuneet maapallon läpi sen toiselle puolelle. Jossain Etelä-Amerikassa ne nyt rehottavat, minun Bowl of Beauty -pioonini, harjaneilikkani, särkyneet sydämeni ja Aitoon Martoilta saamani kevätesikot, se on varmaa.
Pikkusiskoni on mökkikirjan perusteella todellinen luontaistalouden ekspertti, joten vaviskaa kontiot ja muu metsän väki: sienet, vadelmat ja puolukat saavat kylmää kyytiä kotipakastimeen teidän nenienne editse. Eikä tässä vielä kaikki. Kaksi vuotta sitten toukokuussa olin siskoni kanssa hyttyssyöttinä mökillä ja tällainen kirjoitus siitä reissusta jäi: "Tein pitkän metsälenkin korvasienien kiilto silmissä - ja palasin ison kikkarapussin kanssa. Eli kuivunutta hevosenlantaa. Jotain saalista sentään pitää metsästä saada, ja ruusut kotona kiittävät".
Laulujoutsenilla on ollut päiväkirjan mukaan 2007 kokoontumisajot järvellä. Rannat olivat valkoisia, isoja höyheniä pullollaan. Tänä viikonloppuna joutsenia oli vain kaksi. Mitä ne mahtoivat touhuta, kun laulua kuului vielä aamuyöstä ihan pilkkopimeässä?
Vuonna 2004 ehdotin kesämökin käyttäjille tunnuslauseeksi "Älä jätä asioita roikkumaan", ja siitä mitä äiti olikin jo seuraavalla kerralla tehnyt ja päiväkirjaan raportoinut, kerron teille äitienpäiväblogissani. Mutta eipä tuo "Älä jätä asioita roikkumaan" olisi huono tunnuslause töissäkään näin lukuvuoden lopun häämöttäessä. Ah mikä ihana tunne on, kun voi loman alkuun mennessä yliviivata viimeisimmänkin listalla olevan rästityön!
Lapsena luin parhaat kirjat aina moneen kertaan. Nykyäänkin on joitain klassikoita, joihin haluaa palata aina uudelleen ja uudelleen. Mutta todella harvoin löytää enää kirjan, jonka haluaa lukea ihan heti välittömästi toistamiseen. Sellaiseen olen kuitenkin törmännyt äskettäin, kun aivan sattumalta tartuin loistavaan, saksalaisen Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taitoon.
Tietysti 500 vuotta vanhan aatelissuvun vesan täytyy hieman brassailla isoisosedillään ja -tädeillään, jotka järjestään kuuluivat venäläiseen tai unkarilaiseen noblesseen. Mutta näistä mennesyyden henkilöistä nostetaan esiin ominaisuuksia ja asioita, jotka meidän silmissämme voisivat näyttäytyä perikadolta tai varsinaiselta sosiaaliselta alamäeltä, mutta pitkässä juoksussa ovatkin ehkä luoneet menestyksen pohjan.
Schönburg on hauska ja viihdyttävä, mutta myös rakastettava ja viisas. Hänen mukaansa ihmisellä on kaksi mahdollisuutta tulla rikkaaksi:a) tehdä töitä voidakseen täyttää kaikki ne toiveet, joita pää on täynnä. On raadettava ja haaveiltava tavaroista, joihin ei vielä ole varaa, ja kun ne lopulta saa, ne eivät teekään onnelliseksi tai b) muokata toiveitaan ja kehittää kyky jättää hyvästit niille: onnesta näet pääsee osalliseksi, kun pysyy lujana ja vastustaa turhia houkutuksia. Luopumisen kyky on nautinnon oleellinen edellytys.
Kirjan alkukielinen otsikko ei ole pelkästään Tyylikkään köyhäilyn taito - Die Kunst des stilvollen Verarmens - vaan saksankielinen sivuotsikko täydentää tärkeän asian: Wie man ohne Geld reich wird - Miten tulla rikkaaksi ilman rahaa. Se jos mikä on tärkeä puheenaihe. Mikä on rikkautta? Kommentoi ja kerro ajatuksiasi klikkaamalla blogin otsikkoa.
Päätin siirtyä luisteluhiihdon maailmaan. Siihen minua kannusti erityisesti urheilullisesti lahjakkaan pikkusiskoni esimerkki, mutta myös varmaankin jokin halu pysyä mukana kehityksessä. Ei kai uutta tekniikka ole vain siksi kehitetty, että tavallinen sunnuntaihiihtäjä tuntisi itsensä ikuiseksi perässähiihtäjäksi. Jokin idea siinä täytyi olla, ja jos muut, niin kai minäkin mokoman tyylin oppisin.
Kuten tiedätte, meidän kerrostalomme autohallissa tulee usein juttua naapureiden kanssa. Alakertaan muuttaneen uuden perheen isä oli viemässä vastahakoista poikaansa hiihtämään ja valitteli sitä, kuinka hankala keskustassa asuvan on tuota lajia harrastaa ja lapsiaan innostaa. Kannustin häntä oikein lämpimästi ja annoin auliisti kaikki parhaat latu- ja lasten-mukaan-houkuttelu -vinkkini hänelle. Kerroin myös, että aion hommata luisteluhiihtoa varten suksipaketin ja aloittaa uuden hiihtoelämän uuden tekniikan parissa.
No, en ehtinytkään toteuttaa aikomuksiani.Mutta kun kuukauden päästä näin uudelleen saman naapurin, hän kiitteli minua vuolaasti ja kertoi menneensä innostavan keskustelumme ansiosta silloin vielä samana päivänä ostamaan itselleen ja pojalleen luistelusukset. Ja nyt he molemmat olivat aivan hurahtaneita siihen lajiin.
Paha kyllä tuosta tapahtumasta on tosiasiassa kulunut viisi vuotta, kyseisen perheen vanhemmatkin ovat jo ehtineet erota, eikä miestä ole nähty mailla halmeilla enää aikoihin. Mutta hän teki samoin tein sen, minkä harkitsemiseen minulla meni vuosia. Ja täysin turhaan jäin pähkäilemään! Sillä nyt ajattelen, ettei mikään ole kivempaa kuin luisteluhiihto. Sain nimittäin vihdoin kuukausi sitten hommattua itselleni tarvittavat välineet, ja huomasin, ettei se niin vaikeaa ja raskasta ole kuin mitä monet ovat varoitelleet. Paitsi jos näette jonkun puhkuvan jyrkissä ylämäissä tai pysähtyvän kovassa nousussa ikäänkuin ihailemaan maisemia, vaikka todellisuudessa ei jaksa mennä ylös asti hiihtäen, niin tunnustan: minä se olen! Vaan väliäkös sillä, kun timantit hohtavat maaliskuun hangilla ja tasaisemmalla osuudella saa jo kokea pienoista vauhdin hurmaakin.
Kun olen Hämeestä kotoisin, niin tottahan aikoinaan myös meidän kodin nurkalta pääsi hiihtämään. Äitini oli jumppamaikka ja opetti kyllä naapurikunnassa olevan koulunsa oppilaille kaikki jalot talviurheilulajit. Kotona häntä odottivat suuren perheen kotityöt, ja siitä syystä en juuri muista olleeni hänen kanssaan hiihtämässä. Isä puolestaan oli siitä mukava hiihtokaveri, ettei hän mitenkään ladulla kiirehtinyt eikä tuskastunut meidän lasten hitaampaan vauhtiin. Kaikessa rauhassa ihailtiin talvista maisemaa, pysähdyttiin tutkimaan ketun tai jäniksen jälkiä tai pudotettiin lumet luokille taipuneiden puunvesojen oksilta.
Tästä nuoruuteni todellakin Hämeen hitaimmasta hiihtotyylistä on ajatellut sen johtuvan, että niin Paloheinän kuin Salpausselän hiihtomaastoissa olen tuntenut itseni ihan tumpeloksi. Tuli takanani sitten satavuotias mummo, ladonoven levyinen ja korkuinen äijä tai viisivuotias tenava, niin kaikki ne aina hiihtävät ohitseni: vääjäämättä, käsittämättömän tasaisin ja vahvoin liukupotkuin. Sellaisina hetkinä tosiaankin toivoisin, että minulla olisi vähän enemmän lihaksia ja voimaa. Jo laulunopettajani, legendaarinen Liisa Linko-Malmio aikoinaan katsoi minua, laihaa musiikinopiskelijaa, ja tuhahti: "Tuollaisia te olette kaikki: kaksi lautaa ja vähän räkää välissä." Ei se siitä ole muuttunut, sen huomaan ainakin hiihtämässä.
Niin kumma on kuitenkin ihmismieli, ettei olemattomalla tekniikalla ja vaatimattomilla varusteilla ole mitään merkitystä, kun saa hiihtää maaliskuun säkenöivillä hangilla. Se on jotain kerrassaan onnellistuttavaa ja sillä hetkellä tuntuu kuin juuri se olisi parasta elämässä. Suksimaan siis kaikki, sillä liikkuminen ulkona lisää tutkitusti onnentaitoja!
Työelämän tahti on itse kullekin meistä aika ajoin - tai lähes aina - haastavaa. Minulla kesäloman ensimmäinen viikko on perinteisesti mennyt siihen, että vihdoin teen kotona suursiivouksen ja selvittelen mm. työhuoneeni ja keittiön nurkkahyllyt, joihin on tahtonut kerääntyä vuoden aikana erinäistä lajiteltavaa ja "tämän luen ajatuksen kanssa myöhemmin" -kirjallisuutta. Viime kesänä taisin olla poikkeuksellisen pontevalla tuulella, kun sain pestyä vuodevaatteiden lisäksi jo pesästä lentäneen nuorimmaiseni sängystä petauspatjan päällisenkin. En ollut aiemmin huomannut, että se olikin sellainen vetoketjumalli.
Kesä ei ollut yhtä suvisen säteilevä kuin mitä lomahaaveissamme aina toivomme. Minusta tuntuu, ettei ollut päivää ilman pientä tai suurta vesisadetta. Jos aamulla paistoi aurinko, niin jo iltapäivästä sen verran ripotteli, ettei viitsinyt mennä kastelemaan housunlahkeitaan ja viikatteen kanssa niittämään pikku plänttiä, jota olen yrittänyt pitää luonnonkukkaketona yli 20 vuotta. Eikä mustikkametsäkään niin houkutteleva ole, jos maasto on märkä ja hyttysiä mustanaan.
Elokuussa, kun työt jo olivat alkaneet, minut sai hyvälle tuulelle ja ihan ääneen nauramaan keittiönpuolen naapurin alakerran ilmoitustaululle laittama lappunen. "Parveke ei ole säilytystä varten. Patja on tuulettunut jo kuusi viikkoa ja kaikki sateet kestänyt. Nyt viety sisään rapputasanteelle. Hakekaa pois tai viekää kaatopaikalle."Totta tosiaan,meillä oli talossa vaihtunut asukkaat ja joku onneton pois muuttanut oli unohtanut ulkosalle tavaroitaan. "Toivottavasti mahdollisimman vedenpitäviä", ajattelin
Muutama viikko vierähti ja tarvitsin ylimääräistä tyynyä. Kävin hakemassa sen pois muuttaneen poikani sängystä ja mielen pohjalla kävi ailahduksena ajatus siitä, että täytyy pedata sänky kuntoon, jos kerran varaamme huonetta vieraita varten. Nyt pelkkä kellertävä vaahtomuovipatja paljastui päiväpeiton alta, kun aluslakana puuttui. Juuri sillä hetkellä en kumminkaan kerinnyt hoitaa asiaa kuntoon.
Mutta ihmisen aivot on ihmeellinen vekotin. Minun kohdallani ajattelun hammasrattaat olivat raksuttaneet taas muutaman päivän ja osuneet asentoon, jonka seurauksena tuli oivallus. Hetkinen, eihän minulla ole ollut koskaan kellertävää vaahtomuovipatjaa! Hetkinen, miksi sängyssä nyt oli sellainen? Hetkinen, mitäs siellä ilmoitustaulun lapussa olikaan lukenut? Apua, senhän täytyy olla meidän petauspatjan päällisemme, jonka olin kesäkuussa pesun jälkeen vienyt parvekkeelle, kun siellä se kuivuisi ihan hetkessä ja sen saisi saman tein takaisin paikalleen.
Täytyy sanoa, että naapuri oli kerta kaikkiaan väärässä. Päällinen ei ollut kestänyt kuuden viikon sateita, vaan siihen oli tullut parvekkeen kaiteesta ruostetahroja. Niin että jos näette minut seuraavaksi, ei suinkaan nukkavierussa villapuserossa, vaan laskiaisen pulkkamäessä petauspatjan kanssa liukumassa, tiedätte uskoni itsekasvatukseen olevan tavattoman kehittynyttä laatua.
Meidän kerrostalossa kaikki tuntevat minut siitä, että kuljen aina rappuja hissin sijaan. Kipin kipin juoksen kuudennesta kerroksesta portaat alas ja tunnen itseni mallikansalaiseksi. "Näkisivätpähän kaikki maailman terveysvalistajat nyt minut!", ajattelen hieman itserakkaasti.
Mutta vuosien mittaan ei ylöspäin mennessä olekaan enää ihan samaa fiilistä, eikä iloista kopinaa ole siihen kulkusuuntaan tarjolla naapureiden korville. Enää en todellakaan kilpaile poikani kanssa siitä, kumpi on ensin kotiovella. Eikä hänkään kyllä taitaisi asiasta lakupötkön toivossa innostua.
Hitaasti kulkemisessa on silti puolensa. Tänään ehdin nimittäin joka porrastasanteella vilkaista ikkunasta sisäpihalle. Joku törkeä ihminen oli jättänyt lojumaan sinne - haloo! meidän pihalle! - mustan rättinsä tai ties minkä trasselimyttynsä, ja paheksuen mietin mistä tuollaiset, yhteisestä viihtymisestä täysin piittaamattomat tyypit oikein sikiävät. Joka tasanteella vilkaisin ikkunasta myttyä ja moitin mielessäni omistajaa, joka sen sinne oli viskannut loskan keskelle likoamaan. Joka askelmalla musta kangaskasa piirtyi aivoihini yhä selkeämmin - ja samalla sen yksityiskohdista alkoi hahmottua harmaa, vähän sellainen niskaan kiinnitettävän etiketin hahmo. Kerros kerrokselta etiketti rupesi vaikuttamaan tutummalta ja tutummalta. Kunnes viimeisessä kerroksessa tajusin, että siinähän on ihan samanlainen Muotikuun niskalappu kuin minun mustassa villapuserossani. Kas mikä yhtyeensattuma! Paitsi että samassa muistui mieleen, kuinka olin viikko sitten vienyt puseroni parvekkeelle tuulettumaan...
Ei muuta kuin taas portaat kipin kipin alas ja muina miehinä pihalle hakemaan tuon siivottoman ihmisen riepu pois pahennusta herättämästä. Yhtä märkää ja surkeaa vaatekappaletta en olekaan käsissäni pitänyt. Mutta aion sen pestä ja pitää päälläni vaikka mikä olisi. Jokin rangaistushan sitä pitää itselleen tyhmästä unohduksesta ja vielä tyhmemmästä omahyväisyydestä antaa. Jos näette minut nukkavierussa puserossa, niin se on vain merkki itsekasvatuksesta!
Talvipyöräilyn ei pitäisi olla minulle mikään kummajainen, kun koko kouluaikani aina kuljin fillarilla vuodenaikaan katsomatta. Mutta täällä Helsingissä en ole oikein tuntenut houkutusta mennä liukkaille ajoreiteille tai taiteilemaan pysäköityjen autojen ja liikkuvan ratikan väliin.Kunnes viime viikolla päätin koota itseni ja kokeilla, olenko hiiri vai ihminen.
Olin saanut kutsun tuttavani firman 5-vuotisjuhliin Kaapelitehtaalle. Kun samalla kertaa oli kätevä mennä ostoksille Ruoholahteen, otin auton matkaan. Se oli kello viiden maissa kohtalokas virhe, sillä liikenne seisoi Bulevardin ja Länsiväylän alkupään välillä kuin olisi liimaa laitettu tiet täyteen. Eipä minulla hätää: autorattia vaan kääntämään ja toista reittiä yrittämään. Minä jos kuka tunnen keskustan oikotiet, eikö niin? Vaan joku muukin selvästi luulee ne tuntevansa, koska mistään muualtakaan ei Ruoholahteen päässyt. Ei muuta kuin paluu takaisin talliin. Pyöränkumeissa oli ilmaa, etuvalo kunnossa, kypärän mahtui juuri ja juuri tunkemaan 50-luvun hassun talvihatun päälle ja minihameen kanssa oli onneksi paksut sukkahousut. So far so good, ei kun menoksi - joskin naapurin herra hieman katsoi kummeksuen autotallin tyyli-ikonia, jonka kypäränhihnojen välistä pilkisti hassut turkistupsut. "Miss Eira, I presume", hän ei todellakaan sanonut
Olin kovin tyytyväinen reippaaseen ja pelottomaan menooni, kunnes Eiran sairaalan kohdalla huomasin, ettei takajarru toiminut ollenkaan. Mitä sinä tekisit? Lähtisitkö eteenpäin vain etujarrun kanssa? Matkahan ei ollut pitkä, mutta hetken testailtuani sittenkin päätin että en. Mutta sain kumminkin sen verran renkattua jarruvaijeria, että se alkoi toimia. Eikun matkaan taas. Mutta STX:n telakan kohdalla alkoi tuntua matka kovin raskaalta. Jarru olikin jämähtänyt täysin päälle, ja vain etupyörä enää pyöri. Mitä sinä tekisit? Harmittelin tietysti, etten ole ymmärtänyt aikoinani opetella ajamaan yhdellä pyörällä (etusellaisella), mutta todellisia vaihtoehtoja ei ollut kuin kaksi: nakata pyörä mäkeen ja liftata Kaapelitehtaalle tai nöyrtyä raahaamaan mokomakin rakkine takaisin autotalliin. Valitsin jälkimmäisen ja onnittelin itseäni siitä, että jalkakäytävä oli varsin liukas. Takapyörä liirsi ihan tyylikkäästi mukana, kun puskin pyörää taluttaen kotiinpäin. Ei muuten ollut minihameessa yhtään kylmä.
Autotallissa päätin palata alkuperäiseen suunnitelmaan, joten otin auton taas käyttööni. Kas nythän ei enää mitään ruuhkia ollutkaan, matkallelähtöön kun oli kulunut kokonainen tunti. Kaapelitehtaalta löysin helposti parkkipaikan ja firman synttäreillä tapasin mielenkiintoisia ihmisiä. Mutta kun palasin takaisin kotiin, muistin että kauppareissu oli unohtunut. Siis se syy, miksi alunperin ajattelin mennä autolla. Mutta labor omnia vincit improbus eli ahkera työ kaiken voittaa. Ei sitä joka päivä työtuttavan bileissä piipahtamisen takia nähdä näin paljon vaivaa!
Joulutarina 23.12.2012
Koko päivän putoili tähtimäisiä, kevyesti kinostuvia lumihiutaleita. Kaupungin vanhat korttelit olivat jo edellisenä päivänä huokailleet, kun tiesivät joulukatujen täyttyvän kiireisistä kulkijoista. Yleensä hyvin kasvatetut jouluvalotkin olivat varustautuneet iskemään kipinää pelkästä kiukusta, kun lumivallien, umpeen tuiskunneiden ajokaistojen, urheiden lumiaurojen, epätoivoisten henkilöautojen ja myöhästelevien raitiovaunujen kaaos ei totisesti ennustanut korville mitään sointujen sinfoniaa.
Mutta nyt olikin yhtäkkiä toisenlainen tunnelma. Lumisade oli kuivaa ja kirpeää ja se tuntui huovuttaneen kaupungin ääriviivat pumpuliksi. Valo ja häikäisevä puhtaus olivat selvästi laskeutuneet maan päälle. Kun ympäristö ulkona näytti lumikuningattaren viitalta - sellaiselta kuin Rudolf Koivu on sen joskus satuun kuvittanut - oli kuin samalla olisi hellä henkäys puhaltanut ihmisivilinään.
Autojaan kinoksesta kaivelevat hymyilivät ja totesivat tyynesti tällaista tämän olevan kaupungissa. Kuljettajat hiljensivät vauhtia jo kaukaa ja päästivät suojatien yli. Kadulla tuntematon todellinen herrasmies auttoi kauppakassien kantamisessa kotiovelle. Taloyhtiön huoltomies oli tuonut rappukäytävään tuoksuvan oikean joulukuusen, josta me asukkaat emme raskisi luopua edes loppiaisena.
Joulun ihme oli kuitenkin eniten läsnä lumisella kapealla jalkakäytävällä. Nuori isä työnsi vauvanvaunuja hankalakulkuisella ja muhkuraisella uralla. Lapsonen vaunuissa oli vielä ihan pieni, ei siis mikään taaperoikäinen. Mutta isä lauloi vaunuja työntäessään hänelle lempeällä äänellä Päivänsädettä ja menninkäistä ääneen. ”Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa…” kuului selvästi talvisäässä. ”Maailmassa on toivoa”, ajattelivat näyteikkunoiden jouluenkelit ja päättivät lennähtää kuiskimaan samaa laulua kaupungin kaikille pikkuruisille korville. Joulu kun on lasten juhla.
Tämän miltei tositarinan myötä toivon kaikille teille tunnelmallista ja tuoksuvaa joulua!
Koko päivän putoili tähtimäisiä, kevyesti kinostuvia lumihiutaleita. Kaupungin vanhat korttelit olivat jo edellisenä päivänä huokailleet, kun tiesivät joulukatujen täyttyvän kiireisistä kulkijoista. Yleensä hyvin kasvatetut jouluvalotkin olivat varustautuneet iskemään kipinää pelkästä kiukusta, kun lumivallien, umpeen tuiskunneiden ajokaistojen, urheiden lumiaurojen, epätoivoisten henkilöautojen ja myöhästelevien raitiovaunujen kaaos ei totisesti ennustanut korville mitään sointujen sinfoniaa.
Mutta nyt olikin yhtäkkiä toisenlainen tunnelma. Lumisade oli kuivaa ja kirpeää ja se tuntui huovuttaneen kaupungin ääriviivat pumpuliksi. Valo ja häikäisevä puhtaus olivat selvästi laskeutuneet maan päälle. Kun ympäristö ulkona näytti lumikuningattaren viitalta - sellaiselta kuin Rudolf Koivu on sen joskus satuun kuvittanut - oli kuin samalla olisi hellä henkäys puhaltanut ihmisivilinään.
Autojaan kinoksesta kaivelevat hymyilivät ja totesivat tyynesti tällaista tämän olevan kaupungissa. Kuljettajat hiljensivät vauhtia jo kaukaa ja päästivät suojatien yli. Kadulla tuntematon todellinen herrasmies auttoi kauppakassien kantamisessa kotiovelle. Taloyhtiön huoltomies oli tuonut rappukäytävään tuoksuvan oikean joulukuusen, josta me asukkaat emme raskisi luopua edes loppiaisena.
Joulun ihme oli kuitenkin eniten läsnä lumisella kapealla jalkakäytävällä. Nuori isä työnsi vauvanvaunuja hankalakulkuisella ja muhkuraisella uralla. Lapsonen vaunuissa oli vielä ihan pieni, ei siis mikään taaperoikäinen. Mutta isä lauloi vaunuja työntäessään hänelle lempeällä äänellä Päivänsädettä ja menninkäistä ääneen. ”Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa…” kuului selvästi talvisäässä. ”Maailmassa on toivoa”, ajattelivat näyteikkunoiden jouluenkelit ja päättivät lennähtää kuiskimaan samaa laulua kaupungin kaikille pikkuruisille korville. Joulu kun on lasten juhla.
Tämän tositarinan myötä toivon kaikille teille tunnelmallista ja tuoksuvaa joulua!
Koko päivän putoili tähtimäisiä, kevyesti kinostuvia lumihiutaleita. Kaupungin vanhat korttelit olivat jo edellisenä päivänä huokailleet, kun tiesivät joulukatujen täyttyvän kiireisistä kulkijoista. Yleensä hyvin kasvatetut jouluvalotkin olivat varustautuneet iskemään kipinää pelkästä kiukusta, kun lumivallien, umpeen tuiskunneiden ajokaistojen, urheiden lumiaurojen, epätoivoisten henkilöautojen ja myöhästelevien raitiovaunujen kaaos ei totisesti ennustanut korville mitään sointujen sinfoniaa.
Mutta nyt olikin yhtäkkiä toisenlainen tunnelma. Lumisade oli kuivaa ja kirpeää ja se tuntui huovuttaneen kaupungin ääriviivat pumpuliksi. Valo ja häikäisevä puhtaus olivat selvästi laskeutuneet maan päälle. Kun ympäristö ulkona näytti lumikuningattaren viitalta - sellaiselta kuin Rudolf Koivu on sen joskus satuun kuvittanut - oli kuin samalla olisi hellä henkäys puhaltanut ihmisivilinään.
Autojaan kinoksesta kaivelevat hymyilivät ja totesivat tyynesti tällaista tämän olevan kaupungissa. Kuljettajat hiljensivät vauhtia jo kaukaa ja päästivät suojatien yli. Kadulla tuntematon todellinen herrasmies auttoi kauppakassien kantamisessa kotiovelle. Taloyhtiön huoltomies oli tuonut rappukäytävään tuoksuvan oikean joulukuusen, josta me asukkaat emme raskisi luopua edes loppiaisena.
Joulun ihme oli kuitenkin eniten läsnä lumisella kapealla jalkakäytävällä. Nuori isä työnsi vauvanvaunuja hankalakulkuisella ja muhkuraisella uralla. Lapsonen vaunuissa oli vielä ihan pieni, ei siis mikään taaperoikäinen. Mutta isä lauloi vaunuja työntäessään hänelle lempeällä äänellä Päivänsädettä ja menninkäistä ääneen. ”Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa…” kuului selvästi talvisäässä. ”Maailmassa on toivoa”, ajattelivat näyteikkunoiden jouluenkelit ja päättivät lennähtää kuiskimaan samaa laulua kaupungin kaikille pikkuruisille korville. Joulu kun on lasten juhla.
Tämän tositarinan myötä toivon kaikille teille tunnelmallista ja tuoksuvaa joulua! 