Joulutarina 23.12.2012
Koko päivän putoili tähtimäisiä, kevyesti kinostuvia lumihiutaleita. Kaupungin vanhat korttelit olivat jo edellisenä päivänä huokailleet, kun tiesivät joulukatujen täyttyvän kiireisistä kulkijoista. Yleensä hyvin kasvatetut jouluvalotkin olivat varustautuneet iskemään kipinää pelkästä kiukusta, kun lumivallien, umpeen tuiskunneiden ajokaistojen, urheiden lumiaurojen, epätoivoisten henkilöautojen ja myöhästelevien raitiovaunujen kaaos ei totisesti ennustanut korville mitään sointujen sinfoniaa.
Mutta nyt olikin yhtäkkiä toisenlainen tunnelma. Lumisade oli kuivaa ja kirpeää ja se tuntui huovuttaneen kaupungin ääriviivat pumpuliksi. Valo ja häikäisevä puhtaus olivat selvästi laskeutuneet maan päälle. Kun ympäristö ulkona näytti lumikuningattaren viitalta - sellaiselta kuin Rudolf Koivu on sen joskus satuun kuvittanut - oli kuin samalla olisi hellä henkäys puhaltanut ihmisivilinään.
Autojaan kinoksesta kaivelevat hymyilivät ja totesivat tyynesti tällaista tämän olevan kaupungissa. Kuljettajat hiljensivät vauhtia jo kaukaa ja päästivät suojatien yli. Kadulla tuntematon todellinen herrasmies auttoi kauppakassien kantamisessa kotiovelle. Taloyhtiön huoltomies oli tuonut rappukäytävään tuoksuvan oikean joulukuusen, josta me asukkaat emme raskisi luopua edes loppiaisena.
Joulun ihme oli kuitenkin eniten läsnä lumisella kapealla jalkakäytävällä. Nuori isä työnsi vauvanvaunuja hankalakulkuisella ja muhkuraisella uralla. Lapsonen vaunuissa oli vielä ihan pieni, ei siis mikään taaperoikäinen. Mutta isä lauloi vaunuja työntäessään hänelle lempeällä äänellä Päivänsädettä ja menninkäistä ääneen. ”Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa…” kuului selvästi talvisäässä. ”Maailmassa on toivoa”, ajattelivat näyteikkunoiden jouluenkelit ja päättivät lennähtää kuiskimaan samaa laulua kaupungin kaikille pikkuruisille korville. Joulu kun on lasten juhla.
Tämän miltei tositarinan myötä toivon kaikille teille tunnelmallista ja tuoksuvaa joulua!
