Meidän kerrostalossa kaikki tuntevat minut siitä, että kuljen aina rappuja hissin sijaan. Kipin kipin juoksen kuudennesta kerroksesta portaat alas ja tunnen itseni mallikansalaiseksi. "Näkisivätpähän kaikki maailman terveysvalistajat nyt minut!", ajattelen hieman itserakkaasti.
Mutta vuosien mittaan ei ylöspäin mennessä olekaan enää ihan samaa fiilistä, eikä iloista kopinaa ole siihen kulkusuuntaan tarjolla naapureiden korville. Enää en todellakaan kilpaile poikani kanssa siitä, kumpi on ensin kotiovella. Eikä hänkään kyllä taitaisi asiasta lakupötkön toivossa innostua.
Hitaasti kulkemisessa on silti puolensa. Tänään ehdin nimittäin joka porrastasanteella vilkaista ikkunasta sisäpihalle. Joku törkeä ihminen oli jättänyt lojumaan sinne - haloo! meidän pihalle! - mustan rättinsä tai ties minkä trasselimyttynsä, ja paheksuen mietin mistä tuollaiset, yhteisestä viihtymisestä täysin piittaamattomat tyypit oikein sikiävät. Joka tasanteella vilkaisin ikkunasta myttyä ja moitin mielessäni omistajaa, joka sen sinne oli viskannut loskan keskelle likoamaan. Joka askelmalla musta kangaskasa piirtyi aivoihini yhä selkeämmin - ja samalla sen yksityiskohdista alkoi hahmottua harmaa, vähän sellainen niskaan kiinnitettävän etiketin hahmo. Kerros kerrokselta etiketti rupesi vaikuttamaan tutummalta ja tutummalta. Kunnes viimeisessä kerroksessa tajusin, että siinähän on ihan samanlainen Muotikuun niskalappu kuin minun mustassa villapuserossani. Kas mikä yhtyeensattuma! Paitsi että samassa muistui mieleen, kuinka olin viikko sitten vienyt puseroni parvekkeelle tuulettumaan...
Ei muuta kuin taas portaat kipin kipin alas ja muina miehinä pihalle hakemaan tuon siivottoman ihmisen riepu pois pahennusta herättämästä. Yhtä märkää ja surkeaa vaatekappaletta en olekaan käsissäni pitänyt. Mutta aion sen pestä ja pitää päälläni vaikka mikä olisi. Jokin rangaistushan sitä pitää itselleen tyhmästä unohduksesta ja vielä tyhmemmästä omahyväisyydestä antaa. Jos näette minut nukkavierussa puserossa, niin se on vain merkki itsekasvatuksesta!
Talvipyöräilyn ei pitäisi olla minulle mikään kummajainen, kun koko kouluaikani aina kuljin fillarilla vuodenaikaan katsomatta. Mutta täällä Helsingissä en ole oikein tuntenut houkutusta mennä liukkaille ajoreiteille tai taiteilemaan pysäköityjen autojen ja liikkuvan ratikan väliin.Kunnes viime viikolla päätin koota itseni ja kokeilla, olenko hiiri vai ihminen.
Olin saanut kutsun tuttavani firman 5-vuotisjuhliin Kaapelitehtaalle. Kun samalla kertaa oli kätevä mennä ostoksille Ruoholahteen, otin auton matkaan. Se oli kello viiden maissa kohtalokas virhe, sillä liikenne seisoi Bulevardin ja Länsiväylän alkupään välillä kuin olisi liimaa laitettu tiet täyteen. Eipä minulla hätää: autorattia vaan kääntämään ja toista reittiä yrittämään. Minä jos kuka tunnen keskustan oikotiet, eikö niin? Vaan joku muukin selvästi luulee ne tuntevansa, koska mistään muualtakaan ei Ruoholahteen päässyt. Ei muuta kuin paluu takaisin talliin. Pyöränkumeissa oli ilmaa, etuvalo kunnossa, kypärän mahtui juuri ja juuri tunkemaan 50-luvun hassun talvihatun päälle ja minihameen kanssa oli onneksi paksut sukkahousut. So far so good, ei kun menoksi - joskin naapurin herra hieman katsoi kummeksuen autotallin tyyli-ikonia, jonka kypäränhihnojen välistä pilkisti hassut turkistupsut. "Miss Eira, I presume", hän ei todellakaan sanonut
Olin kovin tyytyväinen reippaaseen ja pelottomaan menooni, kunnes Eiran sairaalan kohdalla huomasin, ettei takajarru toiminut ollenkaan. Mitä sinä tekisit? Lähtisitkö eteenpäin vain etujarrun kanssa? Matkahan ei ollut pitkä, mutta hetken testailtuani sittenkin päätin että en. Mutta sain kumminkin sen verran renkattua jarruvaijeria, että se alkoi toimia. Eikun matkaan taas. Mutta STX:n telakan kohdalla alkoi tuntua matka kovin raskaalta. Jarru olikin jämähtänyt täysin päälle, ja vain etupyörä enää pyöri. Mitä sinä tekisit? Harmittelin tietysti, etten ole ymmärtänyt aikoinani opetella ajamaan yhdellä pyörällä (etusellaisella), mutta todellisia vaihtoehtoja ei ollut kuin kaksi: nakata pyörä mäkeen ja liftata Kaapelitehtaalle tai nöyrtyä raahaamaan mokomakin rakkine takaisin autotalliin. Valitsin jälkimmäisen ja onnittelin itseäni siitä, että jalkakäytävä oli varsin liukas. Takapyörä liirsi ihan tyylikkäästi mukana, kun puskin pyörää taluttaen kotiinpäin. Ei muuten ollut minihameessa yhtään kylmä.
Autotallissa päätin palata alkuperäiseen suunnitelmaan, joten otin auton taas käyttööni. Kas nythän ei enää mitään ruuhkia ollutkaan, matkallelähtöön kun oli kulunut kokonainen tunti. Kaapelitehtaalta löysin helposti parkkipaikan ja firman synttäreillä tapasin mielenkiintoisia ihmisiä. Mutta kun palasin takaisin kotiin, muistin että kauppareissu oli unohtunut. Siis se syy, miksi alunperin ajattelin mennä autolla. Mutta labor omnia vincit improbus eli ahkera työ kaiken voittaa. Ei sitä joka päivä työtuttavan bileissä piipahtamisen takia nähdä näin paljon vaivaa!
Joulutarina 23.12.2012
Koko päivän putoili tähtimäisiä, kevyesti kinostuvia lumihiutaleita. Kaupungin vanhat korttelit olivat jo edellisenä päivänä huokailleet, kun tiesivät joulukatujen täyttyvän kiireisistä kulkijoista. Yleensä hyvin kasvatetut jouluvalotkin olivat varustautuneet iskemään kipinää pelkästä kiukusta, kun lumivallien, umpeen tuiskunneiden ajokaistojen, urheiden lumiaurojen, epätoivoisten henkilöautojen ja myöhästelevien raitiovaunujen kaaos ei totisesti ennustanut korville mitään sointujen sinfoniaa.
Mutta nyt olikin yhtäkkiä toisenlainen tunnelma. Lumisade oli kuivaa ja kirpeää ja se tuntui huovuttaneen kaupungin ääriviivat pumpuliksi. Valo ja häikäisevä puhtaus olivat selvästi laskeutuneet maan päälle. Kun ympäristö ulkona näytti lumikuningattaren viitalta - sellaiselta kuin Rudolf Koivu on sen joskus satuun kuvittanut - oli kuin samalla olisi hellä henkäys puhaltanut ihmisivilinään.
Autojaan kinoksesta kaivelevat hymyilivät ja totesivat tyynesti tällaista tämän olevan kaupungissa. Kuljettajat hiljensivät vauhtia jo kaukaa ja päästivät suojatien yli. Kadulla tuntematon todellinen herrasmies auttoi kauppakassien kantamisessa kotiovelle. Taloyhtiön huoltomies oli tuonut rappukäytävään tuoksuvan oikean joulukuusen, josta me asukkaat emme raskisi luopua edes loppiaisena.
Joulun ihme oli kuitenkin eniten läsnä lumisella kapealla jalkakäytävällä. Nuori isä työnsi vauvanvaunuja hankalakulkuisella ja muhkuraisella uralla. Lapsonen vaunuissa oli vielä ihan pieni, ei siis mikään taaperoikäinen. Mutta isä lauloi vaunuja työntäessään hänelle lempeällä äänellä Päivänsädettä ja menninkäistä ääneen. ”Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa…” kuului selvästi talvisäässä. ”Maailmassa on toivoa”, ajattelivat näyteikkunoiden jouluenkelit ja päättivät lennähtää kuiskimaan samaa laulua kaupungin kaikille pikkuruisille korville. Joulu kun on lasten juhla.
Tämän miltei tositarinan myötä toivon kaikille teille tunnelmallista ja tuoksuvaa joulua!
