Meidän kerrostalossa kaikki tuntevat minut siitä, että kuljen aina rappuja hissin sijaan. Kipin kipin juoksen kuudennesta kerroksesta portaat alas ja tunnen itseni mallikansalaiseksi. "Näkisivätpähän kaikki maailman terveysvalistajat nyt minut!", ajattelen hieman itserakkaasti.
Mutta vuosien mittaan ei ylöspäin mennessä olekaan enää ihan samaa fiilistä, eikä iloista kopinaa ole siihen kulkusuuntaan tarjolla naapureiden korville. Enää en todellakaan kilpaile poikani kanssa siitä, kumpi on ensin kotiovella. Eikä hänkään kyllä taitaisi asiasta lakupötkön toivossa innostua.
Hitaasti kulkemisessa on silti puolensa. Tänään ehdin nimittäin joka porrastasanteella vilkaista ikkunasta sisäpihalle. Joku törkeä ihminen oli jättänyt lojumaan sinne - haloo! meidän pihalle! - mustan rättinsä tai ties minkä trasselimyttynsä, ja paheksuen mietin mistä tuollaiset, yhteisestä viihtymisestä täysin piittaamattomat tyypit oikein sikiävät. Joka tasanteella vilkaisin ikkunasta myttyä ja moitin mielessäni omistajaa, joka sen sinne oli viskannut loskan keskelle likoamaan. Joka askelmalla musta kangaskasa piirtyi aivoihini yhä selkeämmin - ja samalla sen yksityiskohdista alkoi hahmottua harmaa, vähän sellainen niskaan kiinnitettävän etiketin hahmo. Kerros kerrokselta etiketti rupesi vaikuttamaan tutummalta ja tutummalta. Kunnes viimeisessä kerroksessa tajusin, että siinähän on ihan samanlainen Muotikuun niskalappu kuin minun mustassa villapuserossani. Kas mikä yhtyeensattuma! Paitsi että samassa muistui mieleen, kuinka olin viikko sitten vienyt puseroni parvekkeelle tuulettumaan...
Ei muuta kuin taas portaat kipin kipin alas ja muina miehinä pihalle hakemaan tuon siivottoman ihmisen riepu pois pahennusta herättämästä. Yhtä märkää ja surkeaa vaatekappaletta en olekaan käsissäni pitänyt. Mutta aion sen pestä ja pitää päälläni vaikka mikä olisi. Jokin rangaistushan sitä pitää itselleen tyhmästä unohduksesta ja vielä tyhmemmästä omahyväisyydestä antaa. Jos näette minut nukkavierussa puserossa, niin se on vain merkki itsekasvatuksesta!
