<!-- /* Font Definitions */ @font-face
@font-face
/* Style Definitions */ p.MsoNormal, li.MsoNormal, div.MsoNormal
.MsoChpDefault
.MsoPapDefault
@page Section1
div.Section1
-->
Ensimmäistä kertaa kun katselin Blade Runneria, olin aluksi hieman ihmeissäni. Miksi tätä elokuvaa pidetään scifi-elokuvien uraauurtavana klassikkona. Elokuva vaikutti junnaavan paikallaan, eikä varsinaista alkua näkynyt. Myöhemmin viisastuneena (olin tuolloin pikkupoika, enkä tajunnut oikeen mitään...) katsoin elokuvan uudestaan ja maailmani alkoi vähitellen kirkastua. Nyt kuukausi sitten osamani restauroitu blu-ray final cut versio aukaisi jälleen erinäisiä aspekteja elokuvasta. Tämä on elokuva, jonka voi ja pitääkin katsoa moneen otteeseen.
Elokuvan nerous piilee siinä, mitä katsojalle jää ajateltavaksi jälkikäteen. Miksi ihmiskunta on kärsinyt ja on rappioitumassa, ja tämä ikuinen Blade Runner kysymys; onko Deckard replikantti vai ihminen. Katsoja kokoaa palapelejä mielessään kokoajan. Mikäli odottaa elokuvalta mäiskettä ja räjähdyksiä, joutuu pettymään pahan kerran.
Ohjauksesta musiikkiin elokuva toimii. Ridley Scott on allekirjoittaneen suosikkiohjaajia, ja Blade Runneria katsoessa voi ajatella, että miksi. Eritoten kuvaus on nerokasta. Näyttelijäsuorituksista Harrison Ford suoriutuu hienosti perseeseen ammutun karhun, Deckardin roolissa. Rutger Hauerin ylistetty roolisuoritus replikanttien johjana toimii, mutta aavistuksen lattea suoritus ei saa minulta niin hekumaallisia arvosanoja kuin muilta. Erikoistehosteet toimivat tänä päivänäkin, ja nykyiset erikoistehostetoimistot voisivatkin katsoa elokuvaa uudestaan, miten on ennen toimittu. Myös musiikki saa täyden kympin. Vangeliksen scifimäinen synakikkailu toimii täydellisesti , ja esimerkkinä Deckardin lentäessä Tyrellin pääkonttorille, efektien ja musiikin yhteishekumania upeaa.