Vuorovaikutteiset teokset ovat dramaturgiselta muodoltaan usein avoimia. Puhutaan ns. eeppisestä dramaturgiasta.
Eeppinen dramaturgia painottaa yksittäisiä kohtauksia loppuratkaisun sijaan. Yksittäisille kohtauksille annetaan paljon painoarvoa.
Klassinen (ns. aristotelinen) dramaturgia painottaa puolestaan loppuratkaisua ja draaman kaaren kehitystä: kohtaukset rakennetaan siten että ne vievät tarinaa kohti loppuratkaisua. Katsojan jännitystä kasvatetaan pikkuhiljaa käännettä kohti, jonka jälkeen katsoja rauhoitetaan: hän voi puhdistua tarinan herättämistä pelon ja säälin tunteista (ns. katharsis).
Eeppisessä dramaturgiassa tapahtumat etenevät usein hyppäyksellisesti ja epälineaarisesti. Merkittävää on kohtaukset ja niiden väliset suhteet. Jännite syntyy tapahtumien vaihtoehtoisuudesta, mahdollisuudesta tapahtua toisin. Jännite on draaman ja arkitodellisuuden välillä.
Aristotelisessä dramaturgiassa tarina korostaa syy-seuraussuhdetta ja tuottaa usein tarinan jonkun henkilön elämästä. Eeppisessä dramaturgiassa ihminen esitetään usein suhteessa yhteiskunnallisiin tapahtumakulkuihin.
(Lähde: )