Vuorovaikutteiset teokset ovat dramaturgiselta muodoltaan usein avoimia. Puhutaan ns. eeppisestä dramaturgiasta.
Eeppinen dramaturgia painottaa yksittäisiä kohtauksia ja antaa niille hyvinkin itsenäisen aseman. Klassinen (ns. aristotelinen) dramaturgia painottaa loppuratkaisua ja draaman kaaren kehitystä: kohtaukset rakennetaan siten että ne vievät tarinaa kohti loppuratkaisua. Katsojan jännitystä kasvatetaan pikkuhiljaa käännettä kohti, jonka jälkeen katsoja rauhoitetaan: hän voi puhdistua tarinan herättämistä pelon ja säälin tunteista (ns. katharsis).
Eeppisessä dramaturgiassa tapahtumat etenevät usein hyppäyksellisesti ja epälineaarisesti. Merkittävää on kohtaukset ja niiden väliset suhteet. Jännite syntyy tapahtumien vaihtoehtoisuudesta, mahdollisuudesta tapahtua toisin. Jännite on draaman ja arkitodellisuuden välillä.
Aristotelisessä dramaturgiassa tarina korostaa syy-seuraussuhdetta ja tuottaa usein tarinan jonkun henkilön elämästä. Eeppisessä dramaturgiassa ihminen esitetään usein suhteessa yhteiskunnallisiin tapahtumakulkuihin.
(Lähde: Dramaturgioita. Toim. Heta Reitala ja Timo Heinonen)
Eeppinen tarina muodostuu useammista fiktiivisestä kerroksesta, joiden avulla käyttäjälle voidaan tarjota laajempia kokemuksia ja oivalluksia kuin esim. kaksi yksittäistä tapahtumaa. Arkirealistiset tapahtumat ja unimaailmat saattavat seurata luontevasti toisiaan. Tapahtumasarjoilla voidaan kyseenalaistaa vallitsevaa maailmankuvaa ja jopa purkamaan sitä omista lähtökohdistaan.
Lue lisää:
Eeppinen dramaturgia Noodi oppimateriaalissa.