Vuorovaikutteiset teokset ovat dramaturgiselta muodoltaan usein avoimia ja niille on tyypillistä episodimaisuus: se, että siirrytään kohtauksesta toiseen hyppäyksenomaisesti ja kohtausten välillä ei ole syy-seuraussuhteita. Episodirakenne painottaa yksittäisiä kohtauksia ja antaa niille hyvinkin itsenäisen aseman.
Lue lisää: Episodi, episodirakenne
Klassinen (ns. aristotelinen) dramaturgia painottaa loppuratkaisua ja draaman kaaren kehitystä: kohtaukset rakennetaan siten että ne vievät tarinaa kohti loppuratkaisua. Katsojan jännitystä kasvatetaan pikkuhiljaa käännettä kohti, jonka jälkeen katsoja rauhoitetaan: hän voi puhdistua tarinan herättämistä pelon ja säälin tunteista (ns. katharsis).
Episodirakenteessa tapahtumat voidaan esittää hyppäyksellisesti ja epälineaarisesti. Merkittävää on kohtaukset ja niiden väliset suhteet. Jännite syntyy tapahtumien vaihtoehtoisuudesta, mahdollisuudesta tapahtua toisin. Jännite on draaman ja arkitodellisuuden välillä.
Bertolt Brect hyödynsi episodirakennetta näytelmissään, jotka pyrkivät vieraannuttamisen keinoin saamaan katsojan pohtimaan, miksi näytelmässä kävi niin kuin kävi.
Eeppinen eli brectiläinen dramaturgia muodostuu useammista fiktiivisestä kerroksesta, joiden avulla käyttäjälle voidaan tarjota laajempia kokemuksia ja oivalluksia kuin esim. kaksi yksittäistä tapahtumaa. Arkirealistiset tapahtumat ja unimaailmat saattavat seurata luontevasti toisiaan. Tapahtumasarjoilla voidaan kyseenalaistaa vallitsevaa maailmankuvaa ja jopa purkamaan sitä omista lähtökohdistaan.
Aristotelisessä dramaturgiassa tarina korostaa syy-seuraussuhdetta ja tuottaa usein tarinan jonkun henkilön elämästä. Eeppisessä dramaturgiassa ihminen esitetään usein suhteessa yhteiskunnallisiin tapahtumakulkuihin.
(Lähde: Dramaturgioita. Toim. Heta Reitala ja Timo Heinonen)
Lue lisää:
- Eeppinen dramaturgia Noodin oppimateriaalissa.
- Bertolt Brecht wikipediassa