Jos tarvitset kuukauden vanhaa Hesaria, niin ota yhteyttä minuun. Meillä kun jätepaperitelinettä ei voida noin vain tyhjentää ja viedä sisältöä pihakatoksen keräyslaatikkoon. Aina on nimittäin mielessä jokin kiintoisa artikkeli tai lause, joka pitää muistaa kaivella esiin kymmenien lehtien kasasta ja leikata irti. Eikä sitä tietysti enää tiedä, minkä päivän lehti se olisi voinut olla, sillä viikot vain hujahtavat ohi ja joka aamu postiluukusta pukkaa uutta tavaraa. Nytkin keittiön nurkassa minua odottaa kaksi kassillista jätepaperia. Ensin on pakko katsoa lehdet läpi ja vasta sitten ne saa viedä alas.
Tänään työpöydän kulmalta pilkisti esiin yksi noista leikkeistä. Sen näkyvänä nostona lukee: "Työyhteisötaitoihin kuuluvat armelias suhtautuminen esimieheen, puheeksi ottaminen ja ilmapiirin vaaliminen."
Esimiestyöhön kohdistuu erittäin paljon vaatimuksia, eikä taida löytyä sellaista pomoa, joka ei tuntisi jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta ja kantaisi jatkuvaa huolta osaamisensa puutteista. Monin tavoin kuormittaviin esimiestehtäviin ei totisesti korkeakoulumaailmassa ole tunkua. Esimiesten ja työntekijöiden välinen luottamus onkin siksi tavattoman tärkeä ja vaalimisen arvoinen asia.
Hienointa minusta kulttuurialalla on ollut huomata, että monissa yksiköissä työntekijät aidosti miettivät työyhteisön kehittämistä myös siltä kantilta, miten voivat itse vaikuttaa pomon jaksamiseen ja miten työtä voitaisiin tehdä niin, että työhyvinvoinnista huolehtiminen olisi kaikkien yhteinen asia.
Kiitänkin tässä lämpimästi kaikkia niitä, jotka ovat olleet aktiivisia, ottaneet puheeksi ja tuoneet näkyviin parantamista kaipaavia asioita!
Oletko osallistunut konferenssiin, jossa halutaan saavuttaa osallistujien välillä jokin luova liikahdus, rikastava kohtaaminen ja keskinäinen vuoropuhelu?
Onko sinua konferenssissa haastettu tulemaan luovaksi voimaksi sille, mitä ei vielä ole luotu?
Voiko konferenssin tavoitteena olla tutkia sitä, mitä ja miten osallistujat voivat antaa toisilleen?
Onko sinua konferenssissa altistettu haastamaan tuttuja kuvioitasi ja tuttua maailmaasi?
Tällaiset kansainväliset tapahtumat ovat varmasti sitä, mitä kaikki aikamme viisaat ajattelijat peräänkuuluttavat ja mitä maailman johtavat organisaatiot tavoittelevat. Ja voi ihmeiden suopea sattumus: me onnekkaat metropolialaiset voimme elää näiden parhaiden kehittämisoppien mukaisesti juuri nyt, kun esittävän taiteen suojissa on meneillään kohtaamisten ja havahtumisten konferenssi, ns. Moreno-päivät. Niiden takana on esittävän taiteen vakinaisena opettajana toimiva työyhteisövalmentaja, tarinateatteri- ja psykodraamakouluttaja Päivi Ketonen, jonka toiminnasta taas kerran tänään vaikutuin. Niinpä hänen tämän päivän huikea konferenssiosuutensa kuuluu ehdottamasti sarjaan "Mistä tänään työpaikalla ilahduin".
Tuli mieleeni, kuinka tärkeä on antaa tunnustusta niille, jotka toimivat meidän omilla Metropolian näyttämöillämme ja pystyvät virittämään meitä uusiin yhteisöllisyyden näkyihin ja lumoihin - ihan tosielämässä eikä vain oppikirjoissa. Aina ei oma maa ole mansikka, mutta nyt on!
Tietojärjestelmien kanssa joutuu usein epäilemään omaa järkeään. Paitsi joskus syyllistyy salaa, heikkouden hetkellä, ajattelemaan, että järjestelmä on tullut hulluksi. Tämä jälkimmäinen on kuitenkin kohtuutonta ja kaikkea muuta kuin rakentavaa käytöstä työyhteisössä. Niinpä me esimiehet lähettelemme toisillemme iltasella sähköposteja, joissa arvuuttelemme, pitäisikö ensimmäisen meistä "hyväksyä tarkastaminen" ja tuleeko asiakirja sitten seuraavalle "tarkastamisen hyväksymisenä"? On kuitenkin mahdollista myös "puoltaa ja välittää" ja "hylätä", mutta siinäpä pitää olla tarkkana, että "hylkääkö suunnitelman" vai "puoltaako hylkäämistä". "Puolla ja välitä" voi joskus tarkoittaa tietynlaista vihreän valon kajastusta asiakirjan eteenpäin menolle, mutta sitten voi taas alkaa tarkastuksen hyväksymisen loputon kierre ja pallottelu. Oman esimiehen voi (ja on pakko) kuitenkin tietyissä tapauksissa laittaa samanaikaisesti sekä tarkastajaksi että hyväksyjäksi, jolloin järjestelmä pakottaa esimiehen tarkastamaan, mutta estää hyväksymisen. Ja voi parhaassa tapauksessa lempeästi nuhdella, että "sama henkilö ei voi tarkastaa ja hyväksyä" tai "sinulla ei ole oikeuksia tarkastaa asiakirjaa". (Ei tietenkään koska pitäisi nimenomaan päästä hyväksymään, mitä vaihtoehtoa ei saa millään skriinilleen, vaikka kuinka noituisi.) Ja niin ainoaksi mahdollisuudeksi jää hylätä tarkastus (jonka oikeasti pitäisi olla hyväksyntä), jolloin esityksen tekijä saa esimieheltä kommentin: "En voi tarkastaa asiakirjaa, ainoastaan hyväksyä."
Jos tällaisessa tilanteessa vihdoin ilmestyisi se hyvä haltijatar ja antaisi kolme toivomusta, niin kertokaapa te, mitä kannattaisi toivoa! Paluuta viikinkiajalle? Personal traineria? Paksumpaa aivokurkiaista tai oikean aivolohkon erityispreppausta?
Talvi on tänä vuonna ollut ihmeellisen ihana. Lumiset maisemat ja lisääntynyt valo ympärillämme ovat itse kunkin jaksamiselle eliksiiriä. Ihmiset vaikuttavat tällä hetkellä tyytyväisiltä ja toiveikkailta töissä. Monen kokemus on, että asiat ovat alkaneet sujua Metropoliassa tosi hyvin. Se jos mikä kasvattaa luottamuspääomaa ja vaikuttaa myönteisesti työilmapiiriin.
Palohienän, Pirkkolan ja Puolarmetsän laduilla hiihtäessäni on ollut aikaa miettiä lisää uudenvuoden lupauksia. Me kaikki tiedämme, että se mihin huomio kiinnittyy, kasvaa ja vahvistuu. Niinpä ajattelen, että voisimme kulttuurialalla paneutua tämän kevään aikana siihen, miten jokainen - tehtävästä riippumatta - kokisi saavansa palautetta työstään. Mitä pitäisi tapahtua, että tässä suhteessa meillä olisi riittävän hyvä tilanne? Mitä on tapahtunut, jos vuonna 2014 olemme tässä suhteessa Suomen paras työpaikka?
Kehitetään meidän Metropoliaamme yhdessä. Viisautta, voimavaroja ja yhteishenkeä parannusten ideoimiseen ihmisiltä löytyy. Siitä panen vaikka pääni pölkylle! 
Varsinkin korkeakoulumaailmassa voi monesti tuntea itsensä aivan etuoikeutetuksi, kun saa olla melkeipä joka hetki tekemisissä innostavien asioiden ja lahjakkaiden ihmisten kanssa. Kiihkeärytminen ja mukaansatempaava työelämä on myös antoisaa ja palkitsevaa. Mitä vastuuntuntoisempi on, sitä helpommin hurahtaa tekemiseen. Ja tekevälle ihmiselle työtä kyllä riittää, senhän me kaikki tiedämme.
Kun tekemistä on aina paljon ja vielä paljon enemmän, se on pitkän päälle kuluttavaa ja omasta itsestä vieraannuttava kierre. Niinpä uudenvuoden lupauksena voisimme sopia, että harjoittelemme päivittäin pysähtymistä ja vaalimme läsnäolon kykyä. Valppaus, tarkkaavaisuus, huomaavaisuus, mielellisyys ja mindfullness ovat käsitteitä, joista voimme puhua ja joita voimme harjoitella yhdessä. Niiden avulla voimme selvitä ja pysyä elävinä nykypäivän työn maailmassa. Olkaamme siis päivittäin hetkessä, tässä ja nyt, sillä meille on luvassa HETKINEN ...
Kaukana pohjoisessa Jerisjärven pinta oli saanut juuri jouluksi kirkkaan jääpeitteen. Jään alla ei nukuttu talviunta eikä vietetty hiljaiseloa, vaan vetehiset puuhasivat ja touhusivat kovasti yhdessä. Jokainen jännitti sisimmässään hiukan, mutta kyse oli sittenkin vain riemun saattelemasta nipistelystä vatsan pohjalla. Olihan tänä vuonna keksitty jotain aivan erityistä Jeesus-lapsen syntymäpäivälahjaksi. Ei kultaa eikä mirhamia, sillä niitä pikkuisella oli jo ihan tarpeeksi. Vaan jotain ihan omaa, Lapin talvesta kertovaa.
Vetehiset olivat päättäneet tehdä täysin uudenlaista ympäristötaidetta ja ripotella Jerisjärven jään untuvakuplia täyteen. Maan päällähän ihmiset puhalsivat toisinaan saippuakuplia, kun halusivat saada vauvat nauramaan ilosta. Mutta veden alla ei Fairy-liuoksesta olisi mitään kunnollista syntynyt. Vetehiset olivatkin kehitelleet siksi ihan toisenlaisen reseptin: hyppysellinen untuvajauhetta, ripaus puuterilunta, sormustimellinen kristallisokeria ja veitsenkärjellinen vitivalkoista keijukanelia. Pikkuruisilla pihdeillä vetehiset naksaisivat poikki järviruokojen onttoja varsia - sieltä ja täältä ja oikeastaan kaikkialta Jerisjärven pohjasta. Kun sitten taikasirotetta puhallettiin järviruokopilleistä jään pinnalle, sinne tupsahti hahtuvaisia ja untuvaisia kiteitä palleroisiksi, kimmeltäviksi pikku sulkamättäiksi.
Ja kun pikkuinen Jeesus-lapsi näki untuvapallerot jään pinnalla, sen ruusunnuppuhuulet alkoivat levitä hymyyn. Ikenet vain vilkkuivat hampaattomasta suusta. Kuten tiedätte, vauvoilla myös silmät syttyvät tähdiksi silloin kun ne nauravat, ja niin kävi myös nyt. Ja nauravan Jeesus-lapsen silmien tuike lämmitti koko joulun ajan niin, että jokaiselle syttyi rintaan lämmin joulumieli. Sen vallitessa oli helppo kokea yhteishenkeä ja ammentaa ehtymättömästä ilon lähteestä uutta voimaa.
TOIVOTAN KAIKILLE RAUHALLISTA JOULUA JA KIITÄN YHTEISTYÖN VUODESTA 2009! 
Valokuva: Marko Puro, Jerisjärvellä lokakuussa 2009
Olisikohan nyt oikea aika perustaa se kuuluisa Positiivista porinaa -työtila wikiin. Lukukauden aikana tehty ahkera ja vastuuntuntoinen työ on tuottanut pataan yllin kyllin aineksia, jotka ansaitsevat tulla yhteisöllisestikin nähdyiksi ja kiitosten kohteeksi. Minusta voisimme ilmiantaa rohkeammin ilon aiheitamme ja kertoa, mikä on työyhteisössä lämmittänyt mieltä. Ainakin minulla on ihan tuhannesti mielessä asioita, joita ajattelen ilolla, ylpeydellä ja suurella kiitollisuudella.
Aloitan tässä siis ilmiantojen ketjun asialla, josta edelleenkin olen oikeastaan päivittäin tavattoman iloinen: lokakuun valtakunnallisten kulttuurialan kehittämispäivien järjestelyt Metropoliassa. Kun riemukkaan oranssiset Metropolia-sateenvrajot keikkuivat kaatosateessa 140 tyytyväisen osallistujan kävellessä ne kädessään Bulevardilla, se ei tapahtunut itsestään eikä vahingossa. Takana oli kymmeniä tunteja talkootöitä, ideointia, vaivannäköä, järjestelyitä, esitysteknisiä ratkaisuja, tilojen tuunausta, ohjelman hiomista, viime hetken back up -puheenvuoroja ja korkeatasoista ohjelmaa ihan omasta takaa. Yhteishenki oli ihan mielettömän korkealla, ja se jos mikä tuottaa valtavasti hyvää fiilistä.
Ei olla kuulkaas mitään turhaa joukkoa. Hyvä me!
Joissain ihmisissä on aivan eriskummallinen kyky luoda ympärilleen kiireettömyyttä, rauhaa ja suuren lempeän myötätunnon ilmapiiriä. Mikähän ihme sfäärien harmonia on heihin siirtynyt? Ja miten sellaista suhtautumista ilmiöihin ja kanssaihmisiin voisi itsessään lisätä?
Jouduin eurooppalaisten taidekorkeakoulujen johtajien konferenssissa Zürichissä workshop-ryhmään, johon en alunperin ollut lainkaan hakeutunut. Olisi pitänyt heti tajuta, että workshopin nimi "Sound and silence" on minulle hyvä enne (olihan Sibelius-Akatemian ensimmäinen, ikimuistoinen opettajani John Paynter nimittäin kirjoittanut 1970-luvulla sen nimisen kirjan).
Yhdessä vaiheessa työpajaa meidän oppaaksemme tuli ääniarkkitehti Andres Bosshard. Hän esitteli itsensä äänipuutarhuriksi, mikä minusta oli niin lumoava nimitys, että olin myyty jo ihan sen takia. Ja retkemme pitkin Zürichin vanhan keskustan äänimaisemaa oli ihmeellistä sielunhoitoa. Äänipuutarhurilla oli mukana vanhan gramofonin suppilo ja sen kanssa me kuljimme ja kuuntelimme erilaisia kaupungin ääniä, kymmenien suihkulähteiden ääniefektejä läheltä ja kaukaa, painoimme korvamme lähelle veden pintaa tai suuntasimme kuulohavaintomme äänien heijastuksiin erilaisista kivetyksistä ja seinäpinnoista. Jotkin rakennukset muodostivat hämmästyttäviä kaikuja, äänikuiluja ja heijastumia, ja jokainen piha, portin kaari tai puiston puu oli meidän huomattava myös akustisen vaikutuksensa ansiosta. Lopuksi, kuin symbolisena eleenä, kiipesimme tuhat askelta katedraalin tornin huipulle, jonka neljästä eri parvekeaukosta saatoimme kuunnella kaupungin äänien nousevan kohti kirkasta taivasta.
Tämän äänipuutarhurin mukaan meidän pitäisi päivittäin huuhtoa korvaamme äänisaasteelta (rauhoittumalla, hiljentymällä ja keskittymällä) noin parin tunnin ajan, jotta voisimme voida hyvin. Kokemus ääniretkestä hänen kanssaan teki minuun suuren vaikutuksen. Sielunhoitoa ja korvanpesua - sitä en ollut konferenssilta osannut odottaa!
Kuukauden tutkimusvapaa on nyt tällä kertaa ohi ja aamukamman viimeinen piikki nykäisty irti. Jokin etälamaannutin tai galaksinen superälykeskittymä on selvästikin ottanut kännykkäni jo noin kolme viikkoa sitten hallintaansa, sillä akku tyhjenee nykyään ihan muutamassa tunnissa eikä sähköpostiyhteys kännykässä ole toiminut tutkimusvapaan aikana lainkaan. Illat ovatkin sujuneet rauhallisesti, kun puhelinta ei ole ollenkaan aina muistanut kytkeä piuhaan. Minulla on lisäksi nyt oma gmail-sähköpostitili, jonka kautta olen saattanut hoitaa henkilökohtaista kirjeenvaihtoani. Työsähköposteja on voinut lukea harvakseltaan - ja säästeliäästi niitä ylipäätään on minulle lähetetty. Minulla kun on maailman kivoimmat ja huomaavaisimmat työkaverit, jotka ovat halunneet antaa minulle keskittymisrauhaa.
Nyt onkin kiitosten aika. Ensinnäkin esimieheni, rehtori Riitta Konkola, on ollut erittäin selväjärkinen ja viisas, kun antoi minun vaihtaa marraskuuksi maisemaa, vaikka monia johtoryhmän keskeisiä asioita oli edessä ja jokainen päivä voi noissa hommissa tuoda mitä tahansa yllätyksiä. Koulutuspäällikkö Anitta Pankkonen on ottanut sijaisena erinomaisesti vastuun töistäni, vaikka on varmasti joutunut hoitamaan samalla yhtä jos toistakin myös oman varsinaisen koulutusohjelmaryppäänsä ja kovin kuormitetun tonttinsa asioita. Kiitos myös kaikille nille, jotka iloisesti tervehtivät minua Metropoilian pikkujoulussa ja sanoivat, että kyllä minua on kaivattu. Se lämmittää mieltä tosi paljon, vaikka toisaalta paras kiitoshan on se, kun kaikki sujuu. Ei kai sitä kovin ylpeä voisi olla, jos oma yksikkö heti olisi raunioina kun sieltä hetken on poissa.
Virallinen kiitos kuuluu myös Wihurin säätiölle ja suomalais-tanskalaiselle kulttuurirahastolle apurahoista, joiden avulla olen voinut tehdä innostavaa tutkimustyötä. Jokin telepaattinen kiitos varmasti menee taivaaseen myös säveltäjä Erkki Melartinille, joka on suostunut tutkimuskohteekseni. Ilman hänen henkistä suostumustaan en varmaankaan olisi päässyt kaiken sen henkilökohtaisen aineiston pariin, joka nyt - koen vahvasti niin - on myös minun ihmisenä ja tutkijana kasvamisen pääomaani.
Tämän työvapaan merkitys on suuri myös sikäli, että olen selvästi tajunnut käyneeni töissä ihan ylikierroksilla. Turhan pienet asiat ovat nouseet suhteettomaan merkitykseen, kun työpaine ei ole hellittänyt hetkeksikään eikä lomiaankaan ole ehtinyt kunnolla pitää. Vähemmänkin työmäärän pitää jatkossa riittää, joten ehdotan että tästä alkaen alatte kovin kiinnostuneena kysellä minulta mahdollisesta uudesta tutkimusvapaasta, kun haluatte minun ottavan vihjailusta vaarin!
En lakkaa hämmästelemästä sitä, kuinka 134 vuotta sitten syntynyt tutkimuskohteeni, säveltäjä Erkki Melartin, eli ja ajatteli kuin kuka tahansa meistä. Tai oikeastaan hän oli todellinen new age -sielu jo 100 vuotta sitten: kasvissyöjä, joogaaja, luonnonsuojelija ja puiden halaaja, lähijunalla töihin Helsingin keskustaan matkustava esikaupunkilainen, intialaisen filosofian ja mystiikan saloihin perehtynyt suuri idealisti ja suuri humanisti. Vaikka esimerkiksi vielä lapsuusvuosinaan hän joutui matkustamaan miltei 100 kilometriä hevospelillä - talvisin tietenkin reellä - päästäkseen kotoaan Käkisalmesta lähimmälle rautatieasemalle, henkisesti hän kasvoi jo opiskeluvuosinaan todelliseksi eurooppalaiseksi. Melartin piti sekä Wieniä että Berliiniä toisena kotikaupunkinaan Helsingin ohella, ja myöhempinä vuosina erityisesti Tanska tuli hänelle vapaiden tuulien tyyssijaksi. Hän puhui sujuvasti suomea, ruotsia ja saksaa, mutta osasi myös italiaa, englantia, ranskaa, esperantoa - ja oletettavasti jonkin verran myös venäjää.
Melartin innostui 1920-luvulla radion mahdollisuuksista ja puhui jo silloin tulevasta "tevisioonista", näköradiosta. Hän tutustui varhain Théréminin keksimään sähköiseen koneeseen, jossa "oikeata kättä nostamalla ja laskemalla soittaja saa aikaan sävelkorkeuden vaihtelut, vasen käsi määrää sävelvoiman". 1920-luvun alussa Melartin tutustui Niels Bohrin oppilaaseen, fyysikko Werner Heisenbergiin, joka 1933 sai Nobelin palkinnon ja joka myöhemmin oli mukana ydinfission keksimiseen liittyvässä tutkimustyössä. 1930-luvulla Melartin jo lensi lentokoneella kongresseihin eri puolille Eurooppaa.
Jatkuva työstressi, tavattoman pitkät työpäivät, unettomuus, taideorganisaation johtamisen haasteet, musiikkikoulutuksen ikuisesti riittämättömät taloudelliset resurssit ja vaikkapa mediajulkisuuden kummallisuudet olivat myös Melartinille mitä tutuimpia asioita.
Luulenpa, että Melartin sopeutuisi kohta alkavalle 2010-luvulle ilman mitään vaikeuksia, jos jokin Aku Ankasta tuttu Pelle Pelottoman aikakone hänet tänne meidän keskuuteemme siirtäisi!
Onkohan ihmisen pääkoppa ja fysiikka rakennettu alunperin ihan vain konkreettisten asioiden konkreettiseen tekemiseen ja kokonaisuuksien hahmottamiseen kertasilmäyksellä? Ainakin minulla irrottautuminen töistä on ollut yllättävän helppoa - heti siitä päivästä alkaen, kun sain hoidettua pois päiväjärjestyksestä kaikki rästiin jääneet asiat: yhteydenotot, sähköpostit, aikataulujen organisoimiset, kirjoitukset sekä muut viivästyneet lupaukseni ja sopimukseni. Ja yhtäkkiä onkin tosi hyvä ja tyytyväinen mieli.
Ei siis mitään angstia siitä, että työvapaan jälkeen on ihan out kaikesta, ei minkäänlaista epäilystä siitä, etteikö töissä kaikki sujuisi mitä mainioimmin. Lisäksi voi ajatella olevansa hyvä tyyppi, kun on pystynyt tarjoamaan työkiertomahdollisuutta kulttuurialan johtamistehtäviin niin muiden koulutusalojen kollegoille kuin omille virallisille sijaisille. Työkiertohan jos mikä on modernin työyhteisön toimintatapa ja kehittäää yhteistä osaamispääomaa. Se on kuin pehmeä lasku - tai jonkun mielestä ehkä pikemminkin pehmeä nousu - uralla uudenlaisiin vastuutehtäviin.
Marraskuu on hieno kuukausi, minulle. Olen nimittäin saanut kuukauden työvapaata ja voin pysähtyä kunnolla tunnistamaan tuntemuksiani, kun totutusta työhön liittyvästä päivärytmistä on murtauduttava johonkin uuteen. Alkaako aamuisin wikinä ja vapina, joudunko mittaamaan oudon olon aiheuttamaa kuumeilua tai päädynkö erittelemään eroahdistuksen äkillisiä oireita ammattiauttajalle?
Viime viikolla sain osuvan muistutuksen siitä, mistä tunnistaa työholistin? Vai soitettiinko muka sinulle varta vasten puhelimella atk-yksiköstä ja kerrottiin, että torstaiyönä on sähköt poikki työpaikalla. Niin ettei kannata tulla sinä yönä töihin?
Jos vastaat kyllä, niin harkitse sinäkin vakavasti työvapaata.
Me ammattikorkeakoulussa voimme sanoa olevamme todellisia muutoksen ammattilaisia. Osa uudistuksista ei ehkä ole tuonut vuosienkaan mittaan meille lisäarvoa tai apua arkipäivän työhön. Osa pyhästi vastustamistamme asioista on sittenkin koitunut meille perimmäiseksi hyväksi ja todelliseksi kilpailuvaltiksi. Olemme välillä vaipuneet epätoivoon ja välillä iloinneet, mutta kaiken jälkeen voimme sanoa: "Muutoksesta me tiedämme paljon." Osaammekohan antaa tarpeeksi arvoa itsellemme ja oppimiskyvyllemme?
Uudistumiskykymme hyvä osoitus on, että Sibelius-Akatemia haluaa seurata Metropolian musiikin jalanjäljissä. Me teemme jo täyttä häkää, mutta rehtori Gustav Djupsjöbacka kirjoitti alkusyksystä Suomen Kuvalehdessä vasta oppilaitoksensa tulevista suunnitelmista: "Erilaisten yleisöryhmien kohtaaminen ja taiteen välittämisen taidot kuuluvat yhä suuremmassa määrin tulevaisuuden muusikon taitoihin".
Me olemme Metropoliassa edelläkävijöitä musiikkikoulutuksen uudistamisessa. Meillä Ruoholahdessa musiikkipedagogiikassa jo toimitaan laaja-alaisesti, ja yleisötyöpedagogiikka on Suomen huippua. Musiikkiopistotkin haluavat töihin mieluiten ammattikorkeakouluista valmistuneita, koska he ovat niin monipuolisia (lue lisää Ulla Pohjannoron ESR-hankkeen raportista 2009 ja kysy musiikkioppilaitosten liitosta vahvistusta tiedolle).
Hieman säälinsekaisin tuntein ajattelen Sibelius-Akatemiaa, jonka harmaat pantterit (pääosin eläkkeellä olevat ikämiehet) ovat nyt syvästi huolissaan itse aiheuttamistaan ongelmista ("Sibelius-Akatemian muutokset ahdistavat ", HS 14.10.). Eivät nämä herrat voimiensa päivinä juuri arvostaneet koulujen musiikinopettajia ja sellaisiksi kouluttautuvia, mutta nyt ihmettelevät mihin lasten klassisen musiikin opetus on joutunut. Onneksi voimme vastata heille: hyviin käsiin ammattikorkeakouluihin. Laaja-alainen musiikkikasvatus kun tuo uusia klassisen musiikin harrastajia ja varmistaa instrumenttipedagogeille työsarkaa lasten parissa.
Rehtori Djupsjöbackan kunniaksi täytyy sanoa, että hän kyllä ymmärtää muutoksen välttämättömyyden. Hän kertoo samaisessa HS:n jutussa, kuinka Juilliardistakaan valmistuneet kapea-alaiset solistit eivät nykypäivänä työllisty, "koska valmiuksia työelämään ei opiskelussa tullut." Työelämä-, ei taidelähtöisyys, on juuri ammattikorkeakoulujen asia, joten aikookohan Sibelius-Akatemia muuttua ammattikorkeakouluksi - tai yhdistyä Metropoliaan? Tervetuloa sitten vain jatkuvaan muutokseen!
Kaikki ovat varmaankin samaa mieltä, että ihmisten välinen aito keskusteluyhteys on työn ilon yksi keskeisin asia. Ei ole yhdentekevää, millaista puhetta tuotamme työyhteisössämme, millaiseen vuorovaikutukseen heittäydymme ja miten olemme kiinnostuneita muistakin, kuin omista näkemyksistämme. Itse puhumalla kertaamme vain jo osaamaamme, mutta muita kuuntelemalla opimme lisää.
On helppo puhua vuorovaikutuksen tärkeydestä, mutta entä miten johdonmukaisesti toimimme hyvien oppien suunnassa? Ilahduin lukiessani Pauli Juutin (2005) kirjasta aforismin tai moton, jossa minusta ihmistä ymmärtävällä tavalla sanottiin jotain kovin totta:
"Tulkitsen aina väärin toisen puheen, kuten hänkin minun puheeni. Juuri tähän perustuu vuorovaikutuksen aina avoin, elähdyttävä ja virkistävä luovuus."
Onneksi töissä voidaan myös sallia virkistävää luovuutta, sanoilla hassuttelua ja ideoiden panemista paremmaksi. Ainakin kulttuurialalla nauretaankin yhdessä tosi usein. Tästäkään kuvasta ei arvaa, että töitä tehdään tosissaan! 
Onko teidän työpaikalla sama juttu kuin meillä? Meillä on nimittäin aina ollut maailman kivoimmat vahtimestarit ja siivoojat. Itkimme, kun pitkäaikaiset Palmian loistotädit joutuivat meidät vuosi sitten jättämään ja istuimme porukalla kakkukahveilla heidän viimeisenä työpäivänään. Haikeuden keskellä meillä oli silti hieno hetki, ja muistelimme kaikkia yhteisiä aikoja ja sattumuksia molemminpuolisen kunnioituksen ja ystävyyden hengessä.
Riittävä arvostus ja tuki toisilta on työnilon yksi tärkeimmistä tekijöistä. Jos joku uskoo meihin ja arvostaa meitä, tämä vaikuttaa siihen, miten koemme itsemme ja millainen on työkykymme. Rohkaisevia viestejä toisilta on mukava saada aina, mutta erityisesti niitä tarvitaan silloin kun on ihan down eikä löydä ongelmiinsa ratkaisua. Työelämässä ongelmilla on taipumus ratketa - ja usein sentään parhain päin. Mutta meillä on myös taipumus ajatella suurella lämmöllä niitä ihmisiä, jotka ovat olleet meille positiivisia peilejä silloinkin, kun itse näemme itsemme peikon kaltaisina. Viikon vihje siis: lämpöenergiaa on helppo alkaa haalia talven varalle - ei muuta kuin toisia rohkaisemaan.
Nykyään meillä on Hämeentiellä vain yksi siivooja, mutta kutsun häntä mielessäni telkkarisarjaa mukaillen "Ihanaksi Elenaksi". Kas kun sattumalta taaskin meille tuli taloon maailman paras ihminen juuri siinä omassa työssään!