Perjantaina Metropolian työntekijät juhlivat Bollywood-teemaista pikkujoulua, eilen ensimmäiset adventtiveisut hoilotettiin kirkoissa kautta Suomen niemien ja notkelmien, Big Brotherin voitti iranilaissyntyinen maahanmuuttaja ja tutkija kertoo, että häpeä on kadonnut länsimaista. Jollain tavalla tämä kaikki on lohdullisen tuttua ja toisaalta innostavalla tavalla uutta.
Monikulttuurisuus näkyy ripoteltuna suomalaiskansalliseen sielunmaisemaan sinne, tänne. Voiko olla sympaattisempaa kuin Mumbain elokuvateollisuuteen liittyvää bollywood-tanssia opettava maahanmuuttaja, joka on kotoisin Tadžikistanista ja pahoittelee kohteliaasti naurua kihertäen, ettei pidä suomalaisesta ruuasta? Entäpä nuori mies, joka puhuu suomea turuksi murtaen. Sehän on aina hellyttävää, oli kyseessä sitten iranilais- tai suomalaissyntyinen henkilö?
Sveitsissä kansa äänesti minareettien lisärakentamista vastaan, Hollannin populistit pyrkivät seuraamaan perästä. Tanskassa eräässä koulussa maahanmuuttajakoululaisilta on kielletty oman kielen käyttö parin oppilaan haukuttua tovereitaan ja opettajia arabiaksi. Onkin hyvä vaatia uuden kotimaan äidinkielen käyttöä jatkossa, koska pilkkasanojen kohteena olevien on varmasti kiva tietää tarkalleen, millä sanoilla heitä solvataan.
Poimimmeko monikulttuurisuudesta vain ne "parhaat palat" päältä, kuin rusinat pullasta? Otamme kaikki myönteiset "erilaiset" asiat avosylin vastaan. Maistellaan kaikkien maailman keittiöitä, kuunnellaan kaikenlaista musiikkia, ihaillaan erilaisuutta ihmisten ulkoisissa piirteissä ja vaatetuksessa, mutta kun mennään pintaa syvemmälle, ei omia arvoja ja asenteita kovin äkkiä muuteta. Saatetaan olla asennetasolla maahanmuuttajavastaisia ja salaa toivotaan, että persut saisivat tosi paljon kansanedustajia seuraavissa vaaleissa.
Hävettääkö koskaan olla hieman pinnallinen tai piilomaahanmuuttajakriittinen? Ei hätää -häpeä on niin passé!
"Häpeä on kadonnut", tiivistää kulttuuriantropologian emeritusprofessori Matti Sarmela. Nykyään ei ole enää mitään, minkä edessä hävetä, sillä yhteisöä ei enää ole, Sarmela sanoo. "Muiden kulttuurien näkökulmasta on outoa, että länsimaissa ei ole enää moraalia. Voi tehdä kaiken, minkä vain onnistuu tekemään. Omaatuntoa ei enää ole, ja syntikin puuttuu." Kontrollin on nykyään korvannut menestymisen pakko. "Menestyjä ei voi ottaa muita huomioon, muut on lyötävä alas", Sarmela tiivistää.(HS 29.11.)
Jos näin on, kaikki on yksilöstä itsestään kiinni -niin hyvässä kuin pahassa, kaikilla elämän alueilla. Mikäli menestyminen on tämän päivän yhteiskunnassamme arvoista tärkein, toivon pikaista muutosta asiaintilaan.
En ole aivan varma, ovatko yhteisöt ja sitä myöten häpeä todella hävinneet.
Ei ole enää isoja sukuja ja kyläyhteisöjä, mutta on kantapubeja ja ammattikiltoja, alumneja ja harrastusporukoita. Niissä on tärkeää tuntea yhdessä samankaltaisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Homogeenisyyttä. Ihmisten edessä täytyy ensin ymmärtää ja sitten toimia odotetulla tavalla. Muutoin saa "leiman". Käsittääkseni useimmat yksilöt eivät pidä leimautumisesta. Se on ehkä jopa vähän hävettävää.
Ehkä vapaampaa yhteisöllisyyttä löytyy helpommin verkon välityksellä, irqissä, facebookissa, foorumeilla -siellä, missä voi tuntea yhteenkuuluvuutta samankaltaisesti ajattelevien ihmisten kanssa, ilman pelkoa leimautumisesta, jos sitten kuitenkin jossain määrin ajatteleekin hieman eri tavalla. Yksilöiden mahdollisuudet erikoistua johonkin tiettyyn asiaan paranevat koko ajan, kun tietoa saa asiantuntijapiireiltä verkon kautta. Tärkeintä kuitenkin on verkon mahdollistama anonymiteetti. Ihminen voi vapaammin ilmaista itseään ja jos tulee leimatuksi, saattaa vaihtaa joko identiteettiään tai yhteisöä muutamalla hiiren klikkauksella.
Helsingin Sanomien verkkolehti hs.fi kertoo tänään pääkirjoituksessaan, että suomalainen tiede ja tutkimus jää jälkeen muusta maailmasta. Tämä väite perustuu Suomen Akatemian arvioon Suomen tieteen tilasta ja tasosta vahvistaa kuvaa, joka syntyi jo pari viikkoa sitten julkistetusta Suomen innovaatiojärjestelmän arvioinnista. Tieteellisen tutkimuksemme taso ja kansainväliset yhteydet eivät ole läheskään sitä luokkaa kuin itse mielellämme uskomme. Suomi ei ole tieteellisen tutkimuksen huippumaa. Teollistuneitten maitten joukossa kuulumme harmaaseen kestikastiin, ja suuntamme on alaspäin.
En ole tutustunut Suomen Akatemian julkaisuun, ja ehkäpä seuraavat rivit ovatkin jo heidän havaintojensa toistoa.
Itse tein tällä viikolla havainnon, joka ainakin itselleni selittää yhdeltä kantilta tätä ilmiötä. Olen lukenut opinnäytetyötäni ja VOIMAA-hanketyöhöni liittyvää artikkelin kirjoittamista varten sekä yhdysvaltalaista että suomalaista aineistoa sosiaalisen median ilmiöihin liittyen. Lukemani teokset ovat luettavissa myös internetissä, mainittakoon näistä esimerkkeinä Charles Leadbeaterin We-Think ja Katri Lietsalan & Esa Sirkkusen Social Media.
En väitä englannintaitoni olevan natiivin tasoa, mutta ainakin osaan lukea sitä sujuvasti. Yhdysvaltalaisjulkaisun osalta jouduin kuitenkin kurkottamaan muutaman kerran webbisanakirjaan tarkistaakseni oleellisen termin, joka oli itselleni uusi. Yhdysvaltalaiskirjoittajan lauserakenteet olivat monimutkaisempia, kuin mitä itse osaisin tuottaa. Lukiessani suomalaisten kirjoittamaa englantia, minusta tuntui että ymmärsin kaiken heti. Terminologia oli helpompi ymmärtää ja lauserakenteet olivat tismalleen sellaisia, kuin itse loisin kirjoittaessani englantia suomen lauserakenteiden pohjalta. Se oli suomalaista englantia. Helppoa suomalaisille, mutta liiankin helppoa muille?
En sano, että vertaamani teokset olisivat sisältöjensä puolelta välttämättä rinnastettavissa toisiinsa. En myöskään halua mollata kenenkään kielitaitoa. Ymmärrän, että tietyillä tutkimuksen alueilla on hyödyllisintä kirjoittaa suoraan englanniksi, koska lähdeaineistokin on luotu samalla kielellä. Lisäksi etuna englannin kielen käyttämisessä on, että saadaan nopeasti julkaistua. Sosiaalisen median tutkimuskentällä lie nopeus on valttia, ajatus on tärkein, eivätkä muotoseikat tule ensimmäisenä.
Mutta.
Yhdysvaltalaiset ja englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset tutkijat saavat kirjoittaa ja julkaista omalla äidinkielellään tutkimuksiaan. Teoksia saatetaan kääntää ranskasta ja saksasta englanniksi, jos ei käännetä, aihepiiristä kiinnostuneet lukevat teokset niiden alkuperäiskielellä.
Onko pääteltävissä, että pyrimme liian nopeasti tuottamaan uusista ilmiöistä mitä tahansa aineistoa?
Onko pääteltävissä, että pyrimme julkaisemaan suoraan englanniksi, jotta saadaan laajaan jakeluun?
Onko pääteltävissä, että nopeuteen ja tehokkuuteen pyrkiessämme ajatusprosessit eivät ehdi kypsyä ja laatu kärsii?
Onko toisaalta pääteltävissä, että laadukkaat ajatukset ei-natiivitason englannilla julkaistuna vaikuttavat tahattoman lapsellisilta?
Keskustelunavaus oli tässä, väitelkäämme 
Kulttuurituotannon YAMK -opinnoissa tänään ja huomenna opiskelen verkostoitumis- ja johtajuusasioita. Näitä oppeja luonnollisesti voin tulevaisuudessa hyödyntää työssäni VOIMAA-projektin parissa.
Tavoitteena on verkostoitua Todella Ammattimaisesti ja Tärkeisiin Tahoihin. Harmi vain, että projektien luonne on sellainen, että verkostot myös katoavat projektien päättymisen myötä.
Vai onko niin, väistämättä?