Työrintamalla edetään hurjaa vauhtia. VOIMAA-hankkeen puitteissa suunnitellun maahanmuuttajataustaisille suunnatun AMK-opintoihin valmentavan jakson pilottitoteutusta työstetään jo. VOIMAA-hankkeen valtavirtaistamismateriaalia on levitetty verkossa, osaamista kasvattavaa kirjallisuutta työstetään eteenpäin. Työelämäyhteistyön myötä syntynyt opintojaksokin on jo alkanut liiketalouden ja diviläisten yhteistoteutuksena. On niin paljon häpeninkiä, ettei meinaa happi riittää.
Sain puristettua kasaan YAMK-opinnäytetyön ensimmäisen (vielä hyvin vaillinaisen) version viime viikolla. Nyt annan sen muhia takaraivossa ja ohjaavan opettajan sähköpostissa. Ajattelin uhrata yhden viikonlopun YAMK-opintojen muiden suoritusten loppuunrutistelemiseksi.
Kotirintamalla valmistellaan häitä. Tein eilen omin pikku kätösin hääkakun koristeen cernit-massasta. Se oli kuin paluu lapsuuteen: voi käsillä muovaamisen riemua! Samalla mietin, mitä haluan harrastaa, kun häämatkat ja kesälomat on vietetty. Ensinnäkin haluaisin lomallani kirjoittaa yhden kirjan. Tahtoisin vielä aikuisella iällä oppia laulamaan muutakin kuin karaokea. Urheillakin voisi, jos vähän saisi kuntoa nostettua; sehän tuottaisi entistä energisemmän olon.
Kevään myötä lisääntyvä valoisuus tuottaa käpyrauhaselle liikaa kierroksia ja tulevan suunnitteleminen intopinkoutuu. Unohtuu, että nytkin olisi todella monta asiaa, jotka kannattaisi huolella hoitaa loppuun asti. Ja nytkin on asioita, joista pitäisi osata nauttia. Oikein pysähtyä nauttimaan. Minkä sille voi, että on niin monesta kiinnostunut, vailla ennakkoluuloja: jos osaan tämän, osaan luultavasti tuonkin. Jos en osaa, osaan opetella. Jos en opi, luovutan (en koskaan helpolla) ja kokeilen jotain muuta. Haaveissani unohdan, että aika on rajallista.
Ehkäpä pitäisi suunnata mieli lempeästi ajatukseen, että voisin myös rauhoittaa vapaa-aikani "ihan vaan" olemiseen, ilman mitään tavoitteellista toimintaa. Levoton mieli ei kuitenkaan koskaan lakkaa janoamasta uusia kokemuksia.
Osallistuin VALOA-hankkeen seminaariin ja olen nyt valaistunut sekä äärimmäisen optimistinen.Perjantain ohjelma oli englanninkielinen ja sen kruunasi eteläafrikkalaisen juristi - kansainvälisyysvalmentaja Ben Nothnagelin sessio, joka käsitteli tunneälyä. Valitettavasti en kykene toisintamaan Benin luentoa, vaikka se kannattaisikin jakaa kaikille: niille, jotka epäilevät tunne-elämän merkitystä työelämässä ja niille, jotka tunnistavat ilmiön ja kaipaavat välineitä oman tunneälyn kehittämiseen.
Benin tärkein sanoma oli, että esimerkiksi kaksipäiväisessä seminaarissa aivomme kaapataan ajattelemaan tiettyä aihepiiriä, kun aivoja pommitetaan tietynlaiseksi virittyneellä sisällöllä. Olemme tottuneet tiettyihin kaavoihin käyttäytymisessämme ja ajattelussamme. Ongelma syntyy, kun "tietyllä kaavalla" pyritään tuottamaan luovia ratkaisuja hankaliin tilanteisiin.
Aivot eivät neurologisesti kykene käsittelemään informaatiota stressitilassa liian monimutkaista rataa pitkin, vaan reagoimme totunnaisesti, joskus jopa primitiivisesti -ellemme opettele jalostamaan primitiivireaktiota korkeamman ajattelun tasolle. Kyse on kuudessa sekunnissa tapahtuvasta kemikaalireaktiosta. Aihepiiristä voi oppia lisää vaikkapa internetissä: googlaa Six Seconds, Strength Deployment Inventory, Myers-Briggs tai Globe Report.
Luennon sanoma oli, että useimmat ihmiset tietävät nämä asiat: kannattaa ajatella, ennen kuin toimii. Kannattaa ottaa huomioon toisen ihmisen tunteet, ennen kuin avaa suunsa. Useimmat eivät vain pysähdy ajattelemaan, mitä näiden asioiden tietäminen merkitsee: itselle, omalle työyhteisölle, muulle maailmalle.
Tunneälyn kehittämiseen esitettiin liitettäväksi seuraavanlainen myönteisen kehityksen kehä, joka jaetaan kolmeen osaan: itsensä tunteminen, valintojen tekeminen ja itsestään antaminen. Kaikki alkaa yksilötasolta; itsensä ymmärtämisestä ja omien tunteiden tunnistamisesta.
Kun meillä on tavoite, jota kohti haluamme kurottaa, tiedämme yleensä, mitä pitää tehdä tavoitteiden saavuttamiseksi. Jos olemme tunneälykkäitä, olemme myös optimistisia. Myönteinen ajattelu on olennainen tekijä, kun haluamme kehittää asioita, yhteisöjä ja itseämme. Sen sijaan että olisimme aivokaappauksen vallassa, haluamme löytää toimivia ratkaisuja. Meillä on motivaatiota antaa tietojamme ja taitojamme muiden käyttöön eli tehdä yhteistyötä.
Skeptisimmät huokaavat mielessään "ei taas tätä hömppää". Vähättely on ymmärrettävää, jos huokaus johtuu tiedon puutteesta. Tunneälyä on tutkittu bisnesmaailmassa, ja saatu todennettua sen merkitys paitsi yksilön työsuorituksissa, myös yritysten kassavirrassa.
Seminaari oli mieltäylentävä kokemus. Benin luennon ytimessä oli kuitenkin toivomus, ettemme vain puhuisi viisaita ja palaisi sitten arkeen, stressimme keskelle ja ajattelemaan rutinoituneesti. Meillä jokaisella on mahdollisuus tuottaa uusia ajatuksia, olla osallisena muutoksessa.
Istuin paluumatkalla bussissa ja pohdin, miten voisin ottaa tunneälyvarantoni paremmin käyttöön tai tunnistaa ne kaavat, joihin olen kangistunut. Olen mielestäni hyvä tunnistaman tunnetilojani, ja työelämässäkin niihin usein törmää. Stressitilanteessa tunteita todella on vaikeampi hillitä. Mielestäni tärkeää olisikin miettiä, miten hillitä stressiä. HETKINEN-toiminta saattaa olla yksi ratkaisu, jonka toivoisi saavuttavan jalansijaa Metropolian työyhteisössä. Usein valitellaan, että aikaa kaiken kivan tekemiselle ei ole. Syyllistyn siihen itsekin: en ole "ehtinyt" Hetkinen-toimintaan mukaan, vielä.
Uskoisin kuitenkin, olipa ratkaistava kysymys miten haasteellinen tahansa, että meillä on mahdollisuus ratkaista tilanne. Kyse voi olla rakenteellisesta ongelmasta, jonka korjaaminen vie kauan aikaa ja vaatii yhteistyötä organisaation eri tasoilla. Kyse voi olla myös yksilön asenteesta. Yksilön asenteen muuttaminen vaatii yksilötason oivalluksen. Tällaisten seminaariluentojen kohdalla tärkeintä on saada ihmiset tiedostamaan muutoksen ja kehityksen mahdollisuus. Loput, eli tarvittavien muutosten toteuttaminen, on kiinni yksilö(i)stä itsestään.
VALOA etsii keinoja maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden työllistymiseen ja työharjoitteluun. Tarkemmat tiedot Helsingin yliopiston ja Haaga-Helian hallinnoimasta hankkeesta webissä, http://www.valoa-hanke.fi
Eilen Hämeentiellä järjestettiin PTY:n työehtosopimusten (PTYTES JA PTYOTES) kokonaisarviointi-info. Kehityskeskustelujen yhteydessä keväällä 2010 toteutetaan koko henkilöstön kokonaisarvioinnit. Kokonaisarvioinnissa työntekijä itse ja hänen esimiehensä arvioivat työntekijän tehtävien vaativuutta, ammattitaitoa ja työsuoritusta. Näiden perusteella määritellään sitten palkanlisiä. Tämä menettely ei kuitenkaan koske määräaikaisia työntekijöitä. Eipä tietenkään, provosoiduin ajattelemaan.
Mielenkiinnosta kysyin tilaisuudessa Ulla Kelavuorelta, paljonko Metropoliassa on määräaikaisia. Sain vastaukseksi "noin viisitoista prosenttia". Määräaikaisten vaihtuvuus myös kuulemma on suurta.
En älynnyt kysyä, kuinka suurta määräaikaisten vaihtuvuus on, ja tiedetäänkö tutkitusti, miksi.
Ymmärrän, että on olemassa kausiluontoisia töitä, sijaisuuksia, määräaikaisia projekteja. Kun on peruste tehdä määräaikainen työsopimus, kaikki menee lakien ja asetusten mukaan. Työntekijäkin ymmärtää sitoutuvansa määräajaksi ja tajuaa, että määräajalle hänen palkkansa on vakio.
Ajattelin tilaisuuden jälkeen, että hienoa; määräaikaisen ei tarvitse murehtia siitä, onko hänen esimiehensä ehtinyt todella perehtyä hänen työsuoritteensa tasoon, laatuun ja muihin tekijöihin ennen kuin on arviointikierrosten aika. Ehkä siinä pääsee helpommalla, kun ei tarvitse murehtia, mille tasolle asteikossa yhdestä viiteen omat taidot, tiedot ja kokemus asettuvat.
Nyt alkaa se provosoitunut henkilökohtainen tilitysosio. Voit lopettaa lukemisen tähän, jos työhistoriani ei kiinnosta.
Ärsyyntymiskynnykseni ylitti ajatus siitä, että talossa on siis töissä noin 15% suuruinen määräaikaisten joukko, joihin ei kannata uhrata liikaa aikaa, koska he rientävät heti mahdollisuuden saadessaan muualle töihin. Jos organisaation asenne on tämänkaltainen, ei lie ihme, että moni määräaikainen lähtee?
Itselläni on onnellisempi asema. Liekö se johtuu kulttuurialan ominaispiirteistä. Olen tehnyt täysipäiväisenä pätkää vuodesta 2006 asti. Tosin aloitin opiskelija-assarina Stadiassa, samassa talossa jossa nytkin työskentelen, joten olen tehnyt arviolta viitisen vuotta duunia Hämeentien toimipisteissä.
Kuten muutkin pätkäduunarit, teen aina parhaani, kaikkeni, niin täysillä kuin pystyn. Teen sen siksi, että olen sitoutunut aina niihin tehtäviin, joita minut on valittu sille pätkälle tekemään. Haluan tehdä parhaani, osoittaakseni, että minut kannatti rekrytoida. Toivon välittäväni myös fiiliksen, että olen järkevä rekrytoitava myös seuraavaan ilmenevään pätkään.
Hauskinta on se, että seuraava pätkä voi olla jotain ihan muuta kuin mihin olen edellisessä pätkässä perehtynyt. Uusi toimenkuva ei ole koskaan ongelma. Pätkäduunari on osaamisen kirjossaan ameeba, muotoaan muuttava, muutoksiin sopeutuva.
Kehitän itseäni, hankin ylempää tutkintoa, osallistun henkilöstönkehittämiskursseille. Olen motivoitunut. Niin sairasta kuin onkin sanoa se ääneen, rakastan duuniani. Olen saanut tehdä asiantuntijatyötä. Vaativat tehtävät oppii hahmottamaan ehkä vuodessa. Puolessatoista vuodessa ne jo ehkä hallitsee. Kahden vuoden jälkeen niihin on jo rutinoitunut. Sen pitempää pätkää en ole ehtinyt vielä tekemään.
Pätkäduunarina minusta tuntuu kuitenkin ajoittain, että olen täällä vain kääntymässä, joten miksi ottaisin organisaation asiat turhan vakavasti. Miksi haluan olla hankala ja kritisoida organisaation vallitsevia käytäntöjä, kuten nyt tätä kokonaisarviointiasiaakin - ehkä juuri siksi, että pätkäduunarina uskallan olla mielistelemättä. Mikäli oikein olen ymmärtänyt, asiantuntijaorganisaatiossa kuitenkin toimitaan asiapohjalta, eivätkä esimerkiksi henkilökemiat vaikuta vaikkapa uralla etenemiseen. Toivottavasti olen ymmärtänyt oikein. Muutoin kokonaisarviointiasiasta vasta riemu repeää.
Yhtäkkiä on kulunut neljä vuotta talon palveluksessa. Olen saanut pätkäesimiehiltäni työtodistuksia, joissa muun muassa kerrotaan työpanokseni olleen merkittävässä asemassa työyhteisön kehittämisessä. Olen pätkäesimiehieni ja pätkäkollegoideni kanssa tiiviissä yhteistyössä vielä pätkän päätyttyä. Siirryn vain eri huoneeseen tai taloon. Olen verkostoitunut ja jopa ystävystynyt, mutten koskaan nuoleskellut.
Pätkäduunarin varsinainen dilemma on sitoutumisessa. Tehtävät ovat ne, joihin sitoutuu ensisijaisesti. Organisaatio tulee kakkosena. Aina ei oikein huvita sitoutua organisaatioon, kun organisaatio ei halua sitoutua minuun.
Kakkosprobleemana tulee vähän puhuttu asia, stressitilan pätkien välissä. Kun se seuraava pätkä ei ole vielä vahvistunut, ja vanhaa pätkää on enää kolme kuukautta jäljellä. Silloin iskee esimerkiksi paniikki. Jokaisen pätkän lopussa pätkättäjän työmotivaatio hiipuu ja työaikaa tulee jopa käytettyä talon ulkopuolisten tehtävien etsimiseen. Tässä kohti on mielestäni organisaatiolla kehittymisen paikka. Paineet ovat tuossa paikkeilla ihan hirvittävät, mutta kun keskustelu esimiehen kanssa on käyty, ettei jatkoa tule, ongelma jää yksin määräaikaiselle työntekijälle itselleen. Itse hämmästyin viime kierroksella, että esimiesten viidakkorumpu oli lyönyt ja minua oli kaavailtu useampaankin pätkähommaan -mutta minulta itseltäni kysyttiin viimeisenä, olenko kenties töitä vailla.
Määräaikainen voi paikoitellen hyötyä asemastaan. Esimerkiksi törmätessään esimieheen, jonka kanssa kemiat eivät täydellisesti kohtaa, voi pätkän päätyttyä saada uuden esimiehen. Sama koskee luonnollisesti kollegoita. Vakihommissa täytyisi vain kärvistellä. Omalla kohdalla kaikki kollegani ja kuusi esimiestä seitsemästä ovat olleet loistavia, ammattitaitoisia ja mahtavia tyyppejä -eikä tämä ole mitään nuoleskelua, vaan aito anonyymiteetin säilyttävä arvio! Kiitti tyypit, te olette kasvattaneet minusta tosi pron ;o)
En väitä, etteivätkö vakituiset työntekijät työskentelisi täysillä, antaen kaikkensa ja parhaansa. Sivutoimisista puhumattakaan. Tämä nyt oli vain yhden pätkäduunarin henkilökohtainen tilitys.
Hyvää ystävänpäivää kaikille metropolialaisille toivottaen.
Metropoliassa wikitoiminta on lähtenyt rullaamaan upeasti. Wiki-työtiloja perustetaan jatkuvasti uusia. Ne ovat aktiivisille toimijoille avuksi erilaisiin työvaiheisiin. Wikin käyttöön on annettu myös koulutusta, tietohallinnon ja digitaalisen viestinnän lehtorien toimesta. Onpa kehitetty wikisensei-järjestelmäkin vapaaehtoisen tukihenkilöjoukon kasvattamiseksi. Henki on hyvä ja meininki sen mukaista: asiat etenevät, kun on yhteinen tahtotila.
Hanketiedottajan näkökulmasta "harmittaa", ettei wikistä oteta kaikkea iloa irti. Voisi olla kivaa ja hyödyllistä lukea entistä useammalta kirjoittajalta ja hieman useammin blogikirjoituksia ja mikroartikkeleita. Mikä onkaan tekstin tuottamisen ja julkaisemisen este, jokaisella lie omat syynsä. Auttaisiko koulutus tai jokin vapaaehtoisuuteen perustuva toiminta edistämään blogi/mikroartikkelikirjoittamisen aktivoimisessa? Mitä se voisi olla; kirjoittajapiiri, sparrausryhmä, luovan kirjoittamisen kurssi..?
Olen opintosyistä lukenut viimeisen puolen vuoden sisällä paljon hyvää kirjallisuutta. Teoksia, jotka varmasti jokainen tietointensiivisen ja kulttuurialan ihminen on lukenut jo niiden ilmestymisvuonna. Tarkoitan esimerkiksi Richard Floridan kirjoja luovan luokan esiinmarssista ja paosta sekä James Surowieckin Joukkojen viisautta. Tunnen sivistyneeni niiden parissa aika lailla. Teoksissa on parasta tietysti se, että jo aiemmin havaitsemiani ajan ilmiöitä selitetään niissä, ja toisaalta tarjotaan aivan uudenlaista ajatusmallia.
Olen valmis vastaanottamaan aina vain uutta tietoa, joku muuhan aina tietää paremmin ja enemmän kuin minä yksin. Älkää hätääntykö, en ole menettänyt kriittistä ajattelukykyäni, päin vastoin. Etenkin Floridan tekstejä luettuani voin jaotella maailmaa jälleen uudella tavalla. Olen hämmästynyt: taidankin jossain määrin kuulua siihen luovaan luokkaan. Ja sitten taas toisaalta, en kuulu sinne laisinkaan. Toisaalta tiedän lukemani ansiosta, miksi kumppanini ystävineen intoilevat penkkiurheilusta: talvisin jääkiekosta, kesäisin jalkapallosta. Sain siihen vihdoinkin järkevän selityksen: päteminen on tärkeää monelle, ja helpointa se on sillä alalla, josta pystyy tärkeilemään nippelitiedoin ja skenaarionluonnein. Siis, teoreettista tietoa käytäntöön soveltaessani, takaan itselleni ja kumppanilleni entistä paremmat olosuhteet parisuhteen hyvinvoinnille -ymmärrän olla vähättelemättä penkkiurheilun hurmaa, vaikkei se itselleni olekaan millään tavalla merkityksellistä.
Kyllä se vain on niin, että lukeminen kannattaa aina. Se on yhtä virkistävää kuin lumipesu.