- Miten tavoitetaan hankeviestinnällä oikeat ihmiset?
- Aluksi: mitä on hankeviestintä? Sen tavoitteet, pyrkimykset, keinot, välineet.
- Ristiriita: Sosiaalisen median alustan sallima sisällön / tiedon tuottamisen demokraattisuus vs. kollektiivinen vaikeneminen; tiedottajan työn "yksinvaltiuus" avoimen ympäristön käyttämisessä kun hanketoimijat/sisällön asiantuntijat vaikenevat omasta työstään, vaikka siitä tuleekin raportoida kerran vuodessa rahoittajalle
- Kokonaisuus ei ole koskaan valmis
- Kannattaisiko jättää pikkuasiat uutisoimatta (se helpottaisi loppupaketointia)
- Kuinka wikikulttuuri syntyy jos kaikki eivät osallistu
- Ristiriita I: olettamukset vs todellisuus, kuka tulee ja lukee wikiä ja miten facebook-ryhmään saadaan jäseniä
- Ristiriita III: tiedotustyön vaatimukset avoimessa toimintaympäristössä: kuka määrittää, miten se tulee tehdä vrt. perinteinen organisaatiotiedottaja vs hankeorganisaation wikitiedottaja
- Ristiriita IV: segmentoinnin mahdollisuudet avoimessa ympäristössä, jonka lukijakäyttäjiä ei pystytä identifioimaan (=kenelle tiedotat ei ole sama kuin kenelle luulet tiedottavasi)
- Ristiriita V: keisarin uudet vaatteet tiedotustyössä, onko vanhat tiedotustyön näkemykset heitettävä romukoppaan vai pätevätkö ne yhä uudessa ympäristössä (oma käsitykseni on Kyllä ja Ei)
- RIstiriita VI: osallistamisen mahdollisuudet - miksei keskustelu solju?
Hanketiedottamisen suurimpana ristiriitana sosiaalisen median ympäristössä on kuitenkin selkeästi virallisen hanketiedottajan rooli, joka sotii sosiaalisen median perustoimintaperiaatteita vastaan, jos "tiedotus" käsitetään vanhanaikaisesti ja jäykästi. Tiedotuksen järjestämisessä olisi ymmärrettävä valita yhteisön rakentumista tukevia aineksia alusta asti. Aivan tärkeimpänä ydinkysymyksenä olen omien kokemuksieni perusteella kuitenkin ryhtynyt pohtimaan, miten tiedottajan tittelillä toimivan henkilön persoona ja valmius avoimeen viestintään vaikuttaa työn onnistumiseen. Verkkoympäristössä ei aina haluta identifioitua omalla nimellä, koska "pelätään" että tänään tuotettu verkkojakelussa ikuisesti pysyvä tietosisältö leimaa jatkossa omalla nimellä identifioituvan henkilön aina. Kehtaan olla eri mieltä, täysin tietoturva-asiantuntijoiden oppeja unohtamatta: kukaan ei ole niin idiootti että ilmoittaa sotunsa, puhelinnumeronsa ja luottokortin numeronsa julkisesti. Ne ovat dataa, jotka väärissä käsissä muuttuvat nopeasti rikoksiksi. Sen sijaan on hämmentävää ajatella, että ketään kiinnostaisi kaivella esimerkiksi minun blogikirjoituksiani kahden vuoden takaa missään määrin tarkoitushakuisesti muutoin kuin johonkin sosiologiseen tai digitaalisen viestinnän alueeseen kuuluvan tutkimusaineiston toivossa. Kuka tahansa älykäs lukija ymmärtää suodattaa eri henkilöiden tekstit kronologisesti. Sen sijaan myös kuka tahansa älykäs henkilö saattaisi hämmentyä löytäessään ristiriitaisia mielipiteitä ilmaisevia tekstejä samalta henkilöltä eri lähteistä. Toisin sanoen, omalla nimellään verkossa identifioituessaan yksilöllä ei ole varaa julkaista tuotoksia, joita hän ei itse oikeasti allekirjoita. Näin luulisi lukijakunnan olevan entistä tyytyväisempää siitä, että he pystyvät seuraamaan, kuka sanoi mitä ja missä sekä milloin. Mielipiteethän voivat muuttua ajan mukana ja se on inhimillistä. Ristiriitaisten mielipiteiden syöttäminen julkisuuteen puolestaan saa pohtimaan sisällöntuottajan motiiveja ja epäilemään valtapelien pelaamista.
Sama pätee hankeviestintään: yksilö, joka toimii "virallisena tiedottajana", leimautuu hankkeen ajaksi siksi henkilöksi, joka luo hanketiedottamiseen äänenpainot, sillä sosiaalisessa mediassa on tarve puhua hanketiedottamisen yhteydessä "omalla äänellään", jos halutaan luoda luontevaa kommunikaatiota. Wikiin ei sovellu "virallisen tiedottamisen" kielenkäyttö, vaikka asiakieltä käytetäänkin.
Virallisen tiedottajan rooli on tavallaan ristiriidassa sen kanssa, että kaikkien tulisi tiedottaa omasta työstään. Mitä voi tehdä, kun yksilö ei halua osallistua omasta työstään kertomiseen yhteisöllisellä verkkoalustalla. En ole tänä päivänä saanut tähän muuta vastausta kuin sen, että jokaisen yksilön pitää löytää omasta itsestään ja työstään se kipinä, jolla osallistumisen halu syttyy. Pakottamalla ei saada aikaiseksi aitoa intoa. Toisaalta on myös hankalaa, jos pitäisi ymmärtää loputtomiin uusista työtavoista kieltäytyviä. Etenkin ne, jotka eivät halua oppia uusia välineitä sillä perusteella, että he nyt vaan eivät halua oppia tätä, eivät mitenkään pelaa samoilla säännöillä kuin ne, jotka ovat valmiita kokeilemaan uusia asioita yrittämisen ja erehtymisen kautta. Tällainen kuvio synnyttää myös tunne-elämän reaktioita. Kun yksilö esiintyy verkkoympäristössä omalla nimellään, hän saattaa oikeutetustikin tuntea painetta oman nimensä käyttämisestä milloin missäkin asiayhteydessä. Mihin tämä paine lopulta perustuu, väittäisin, että useimmiten tuntemattoman ja irrationaaliseen kasvojen menettämisen pelkoon. Kuinka se yksilötasolla vaikuttaa suoritukseen, on monitahoinen kysymys. Osa saattaa sensuroida omia ajatuksiaan ja hioa lähes loputtomiin tekstejään ennen niiden julkaisemista online. Toiset päättävät kieltäytyä uudesta työtavasta kokonaan. Välimaastoon mahtuu monenlaista asenne- ja tunneskaalaa. Kun kaikkia ei saada osallistumaan, ei voida päästä eteenpäin kehityksessä. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että loputtomiinhiojat ja kieltäytyjät tekisivät tiukkaa analyysia spontaanien ja yltiöavointen sisällöntuottajien kanssa yhdessä, jotta saataisiin luotua käytäntöjä, jotka tukisivat erilaisia kommunikoijia yhteisellä wikialustalla toimimiseksi.
Olen ollut luomassa käytäntöjä wikipohjaiseen viestintään, vähitellen rakentaen palikoista kokonaisuutta, jonka lopulta olen huomannut olevan ihan kiva tai täysin toimimaton riippuen näkökulmasta: projektihallinnollinen viestintä ja raportoitavan aineiston ylöskirjaus lie kaikkien mielestä toimivaa tietyssä määrin. Projektiryhmäläisistä suurin osa on saanut niin monta kertaa ohjeistusta wikin käyttämiseksi, mutta moniko sitä oikeasti käyttää, prosentuaalisesti lie vähemmistössä. Ulkopuolelle viestiminen wikin välityksellä ei välttämättä toimi. Sain maahanmuuttajalta kipakan meilin otsikolla VOIMAA - a communication problem? Tässä henkilö tilitti tuntojaan, kuinka hän ei ollut pystynyt vastaamaan blog postiini, joka antoi hänelle tympeän kuvan kantasuomalaisten asenteesta projektin kohderyhmää kohtaan. Asetukseni wikissä ovat kylläkin sellaiset, että kaikki voivat kommentoida hörinöitäni. Ongelma onkin minun ja maahanmuuttajan välissä: a) Metropolian turhat sertifikaattivaroitukset aiheuttavat hämmennystä b) hankkeesta viestitään pääsääntöisesti suomeksi, jolloin jotain voi jäädä epäselväksi (saamani viesti oli englanninkielinen).
Projektin aika-avaruus myös muuttaa näkökulmia toimintaan. Kun kohta ollaan jo hautaamassa projektia, kiinnostuksen pitäisi siirtyä juurruttamiseen ja valtavirtaistamiseen. Wikissä ja muualla. Toisaalta pitäisi pystyä jo kriittisesti arvioimaan wikiviestinnän ja muun somen käytön merkitystä, tehtyjä toimia ja niiden vaikuttavuutta hankkeen aikana. Odotan innolla lisää kipakoita kirjeitä niiltä joiden mielestä olen elitistisen projektin tietoja pimittävä tiedottaja, vaikka projektimme tarkoitus on olla uraauurtavan avoin ja läpinäkyvä. Onko niin todella? Keneltä kysytään? Kuka saa osallistua arviointiin? Millä tavoin on kannustettu osallistumaan mihinkään? Toisaalta, kun tehdään uutta, ei voida tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Kuluneella viikolla lööpiteltiin Taloussanomien jutusta otsikolla "Työn inho valtasi suomalaiset". Jutussa oli haastateltu Jari Sarasvuota sekä kahta muuta työkulttuurien tuntijaa, Alf Rehniä ja Juhani Järvenpäätä. Niin, valitettavasti, suurelle yleisölle melko tuntemattomia professori-asiantuntija-eksperttejä.
Fokus jutussa oli yritysmaailmassa ja johtamisessa. Luettuani koko jutun, syntyi sisälläni emootioita, joiden vuoksi joudun nyt bloggaamaan ilmiöistä, joista en mediakentällä pidä.
Myynnin turvaamiseksi media nostaa lööppeihin "kansan" keskuudessa tunnettujen nimien laukomia mielipiteitä. Toisekseen aina vain hämmästelen median ylläpitämää asiantuntijakulttuuria, joka pohjaa tunnettujen nimien eksperttiyteen asiassa kuin asiassa.
Oma emootionaalinen matkani artikkelin puitteissa käynnistyi, kun Sarasvuota siteerataan "On harha, että meillä tehdään paljon töitä. Suomalaiset luulevat olevansa juuri kuolemaisillaan työtaakan alle." ja "sairaslomaa otetaan heti, kun töissä tulee paha mieli. Elämä on kuitenkin sellaista, että aina joskus tulee paha mieli". Lisäksi Sarasvuo diagnosoi, että "suomalainen on myös säälittävän ylitunnollinen. Se on mielenvikaisuuden muoto." Nämä Sarasvuon kommentit julkaistiin myös muualla verkkolehdistössä.
Vaikka pohjimmiltaan ymmärränkin, mistä työelämää ja koko yhteiskuntaa koskevista ilmiöistä Sarasvuo on huolestunut, on hänen kommenttiensa uutisoimisessa muutama ärsyttävä seikka. Ensiksi, yksinkertaistaminen. Tekeekö yritysvalmentajan työ Sarasvuosta todella asiantuntijan työhyvinvoinnin ja työkyvyn ylläpitämiseen saati psyyken terveyteen liittyvissä asioissa, joihin hän viittaa pahalla mielellä, säälittävällä ylitunnolllisuudella ja mielenvikaisuudella? Empaattisuuteni sai vallan ajatellessani työuupumukseen sairastuneita, työpaikkakiusattuja, tai vaikkapa ylisuorittajiin sekoitettavia, OCD:stä kärsiviä henkilöitä.
Toiseksi, syvempi taustoittaminen. Sarasvuo on yrittäjä. Hänen arvomaailmaansa tarkemmin avaamatta media antaa hänen laukoa mielipiteitään. Niistä tavallinen "suuren yleisön" jäsen saa lausuntojen antajasta tietyn, pirstaleista koostuvan kuvan. Mediassa lausunnot ovat väkisinkin nopeita, lyhyitä ja ytimekkäitä. Ne tekevät lausunnoista ilman taustoittamista pahimmillaan vaiko tahallaan äärimmäisen kovia ja populistisia.
Edellisellä lööppikerralla Sarasvuo vei alaikäisiltä tupakat suusta, koska "koko kylä kasvattaa". Hän siis on jos ei itsensä, niin ainakin median rakentaman kuvan mukaan mallikansalainen, jolla on asiantuntijuutta esimerkiksi kasvatustieteeseen ja sosiologiaan liittyvistä yhteiskunnallisista seikoista.
Median vakiintuneet tavat huomioiden ei ole hämmentävää, ettei artikkelin kahta muuta asiantuntijaa ole siteerattu laajemmin. Mielestäni tämän artikkelin kohdalla Rehnillä ja Järvenpäällä oli kuitenkin paljon tärkeämpiä kommentteja kuin Sarasvuolla.
Alf Rehn toteaa: "Johtajat ovat osanneet valita keskuuteensa itsensä kaltaisia hyviä tyyppejä. Tasapäisiä. Siksi meitä johdetaan hyvin, mutta ei erinomaisesti. Ei tehdä suuria kämmejä, muttei tehdä suuria irtiottojakaan. Unohdetaan erilainen luova riskinotto. Meitä ehkä pelottaa erilaisuus."
Juhani Järvenpää mainitsee muun muassa, että erilaisten kulttuurien opiskelemiseen ei käytetä meillä riittävästi aikaa ja suomalaisyrityksien kannattaisi palkata entistä enemmän ulkomaalaisia kaikille organisaatiotasoille. Toivottuun tavoitteeseen voi päästä montaa eri tietä.
Työkulttuurista ja yhteiskunnan toiminnasta pitää esittää kritiikkiä. Kuinka muuten voisimme havaita epäkohtia tai ymmärtää keskustella, mitä asioita yhteisesti pitäisi kehittää.
Nyt Sarasvuo asiantuntijana suomii suomalaisia, jotka käyttävät yhteiskunnan ja yritysten rakentamia mekanismeja hyväkseen. Esimerkkeinä Sarasvuon mukaan vääristä toimintatavoista mainitaan johtajien hyppääminen heti optiomiljoonien myötä tilaisuuden tullen pois oravanpyörästä tai toimeentulotuella elävien ollessa yhteiskunnan vapaamatkustajia. Empaattisuuteni heräsi jälleen.
Mediassa julkkisasiantuntijoiden saarnojen viemä tila voitaisiin palstoilla käyttää ihan oikeiden ajatusten puimiselle. Niin sanottujen oikeiden asiantuntijoiden käsityksiä voitaisiin ideaalitilanteessa ihmetellä niin sanotun suuren yleisön keskuudessa, voitaisiin yhdessä pohtia, onko asiantuntijoiden väittämissä järkeä vai ei. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, vaikka välineet sille on jo teknisesti olemassa.
Jos lukee verkkolehden keskustelupalstaa, jossa on kommentointimahdollisuus kunkin uutisen jälkeen, on olo entistä turhautuneempi. Ihmiset pystyvät esittämään kärkkäitä mielipiteitä ja olemaan mediasta opitulla tavalla ytimekkäitä, kovia, jopa töykeitä, taustoittamatta omia väitteitään. Niin kauan kuin kirjoittajat voivat toimia nimimerkkien suojissa, ilman riskiä joutua lyömään omaa verkkoidentiteettiään peliin, verkkokeskustelut tulevat pysymään jyrkkinä vastakkainasetteluina, joissa jokainen kirjoittaja voi olla oman alansa asiantuntija, pohjautuipa asiantuntijuus todelliseen erikoistumiseen tai mielikuvilla synnytettyyn valeasiantuntijuuteen.
Argh,
miten voikaan olla ikävä kollegaa. Kun elintärkeät hankehallinnon rutiinit ovat yhden ihmisen vastuulla ja henkilö on ansaitulla vapaajaksollaan, tulee tuuraajalle helposti hölmö olo.
Toisin sanoen, omalta totuttujen tehtävien mukavuusalueelta poistuminen valpastuttaa aivotoiminnan, suosittelen itse kullekin.