Kaukana pohjoisessa Jerisjärven pinta oli saanut juuri jouluksi kirkkaan jääpeitteen. Jään alla ei nukuttu talviunta eikä vietetty hiljaiseloa, vaan vetehiset puuhasivat ja touhusivat kovasti yhdessä. Jokainen jännitti sisimmässään hiukan, mutta kyse oli sittenkin vain riemun saattelemasta nipistelystä vatsan pohjalla. Olihan tänä vuonna keksitty jotain aivan erityistä Jeesus-lapsen syntymäpäivälahjaksi. Ei kultaa eikä mirhamia, sillä niitä pikkuisella oli jo ihan tarpeeksi. Vaan jotain ihan omaa, Lapin talvesta kertovaa.
Vetehiset olivat päättäneet tehdä täysin uudenlaista ympäristötaidetta ja ripotella Jerisjärven jään untuvakuplia täyteen. Maan päällähän ihmiset puhalsivat toisinaan saippuakuplia, kun halusivat saada vauvat nauramaan ilosta. Mutta veden alla ei Fairy-liuoksesta olisi mitään kunnollista syntynyt. Vetehiset olivatkin kehitelleet siksi ihan toisenlaisen reseptin: hyppysellinen untuvajauhetta, ripaus puuterilunta, sormustimellinen kristallisokeria ja veitsenkärjellinen vitivalkoista keijukanelia. Pikkuruisilla pihdeillä vetehiset naksaisivat poikki järviruokojen onttoja varsia - sieltä ja täältä ja oikeastaan kaikkialta Jerisjärven pohjasta. Kun sitten taikasirotetta puhallettiin järviruokopilleistä jään pinnalle, sinne tupsahti hahtuvaisia ja untuvaisia kiteitä palleroisiksi, kimmeltäviksi pikku sulkamättäiksi.
Ja kun pikkuinen Jeesus-lapsi näki untuvapallerot jään pinnalla, sen ruusunnuppuhuulet alkoivat levitä hymyyn. Ikenet vain vilkkuivat hampaattomasta suusta. Kuten tiedätte, vauvoilla myös silmät syttyvät tähdiksi silloin kun ne nauravat, ja niin kävi myös nyt. Ja nauravan Jeesus-lapsen silmien tuike lämmitti koko joulun ajan niin, että jokaiselle syttyi rintaan lämmin joulumieli. Sen vallitessa oli helppo kokea yhteishenkeä ja ammentaa ehtymättömästä ilon lähteestä uutta voimaa.
TOIVOTAN KAIKILLE RAUHALLISTA JOULUA JA KIITÄN YHTEISTYÖN VUODESTA 2009! 
Valokuva: Marko Puro, Jerisjärvellä lokakuussa 2009
Olisikohan nyt oikea aika perustaa se kuuluisa Positiivista porinaa -työtila wikiin. Lukukauden aikana tehty ahkera ja vastuuntuntoinen työ on tuottanut pataan yllin kyllin aineksia, jotka ansaitsevat tulla yhteisöllisestikin nähdyiksi ja kiitosten kohteeksi. Minusta voisimme ilmiantaa rohkeammin ilon aiheitamme ja kertoa, mikä on työyhteisössä lämmittänyt mieltä. Ainakin minulla on ihan tuhannesti mielessä asioita, joita ajattelen ilolla, ylpeydellä ja suurella kiitollisuudella.
Aloitan tässä siis ilmiantojen ketjun asialla, josta edelleenkin olen oikeastaan päivittäin tavattoman iloinen: lokakuun valtakunnallisten kulttuurialan kehittämispäivien järjestelyt Metropoliassa. Kun riemukkaan oranssiset Metropolia-sateenvrajot keikkuivat kaatosateessa 140 tyytyväisen osallistujan kävellessä ne kädessään Bulevardilla, se ei tapahtunut itsestään eikä vahingossa. Takana oli kymmeniä tunteja talkootöitä, ideointia, vaivannäköä, järjestelyitä, esitysteknisiä ratkaisuja, tilojen tuunausta, ohjelman hiomista, viime hetken back up -puheenvuoroja ja korkeatasoista ohjelmaa ihan omasta takaa. Yhteishenki oli ihan mielettömän korkealla, ja se jos mikä tuottaa valtavasti hyvää fiilistä.
Ei olla kuulkaas mitään turhaa joukkoa. Hyvä me!
Joissain ihmisissä on aivan eriskummallinen kyky luoda ympärilleen kiireettömyyttä, rauhaa ja suuren lempeän myötätunnon ilmapiiriä. Mikähän ihme sfäärien harmonia on heihin siirtynyt? Ja miten sellaista suhtautumista ilmiöihin ja kanssaihmisiin voisi itsessään lisätä?
Jouduin eurooppalaisten taidekorkeakoulujen johtajien konferenssissa Zürichissä workshop-ryhmään, johon en alunperin ollut lainkaan hakeutunut. Olisi pitänyt heti tajuta, että workshopin nimi "Sound and silence" on minulle hyvä enne (olihan Sibelius-Akatemian ensimmäinen, ikimuistoinen opettajani John Paynter nimittäin kirjoittanut 1970-luvulla sen nimisen kirjan).
Yhdessä vaiheessa työpajaa meidän oppaaksemme tuli ääniarkkitehti Andres Bosshard. Hän esitteli itsensä äänipuutarhuriksi, mikä minusta oli niin lumoava nimitys, että olin myyty jo ihan sen takia. Ja retkemme pitkin Zürichin vanhan keskustan äänimaisemaa oli ihmeellistä sielunhoitoa. Äänipuutarhurilla oli mukana vanhan gramofonin suppilo ja sen kanssa me kuljimme ja kuuntelimme erilaisia kaupungin ääniä, kymmenien suihkulähteiden ääniefektejä läheltä ja kaukaa, painoimme korvamme lähelle veden pintaa tai suuntasimme kuulohavaintomme äänien heijastuksiin erilaisista kivetyksistä ja seinäpinnoista. Jotkin rakennukset muodostivat hämmästyttäviä kaikuja, äänikuiluja ja heijastumia, ja jokainen piha, portin kaari tai puiston puu oli meidän huomattava myös akustisen vaikutuksensa ansiosta. Lopuksi, kuin symbolisena eleenä, kiipesimme tuhat askelta katedraalin tornin huipulle, jonka neljästä eri parvekeaukosta saatoimme kuunnella kaupungin äänien nousevan kohti kirkasta taivasta.
Tämän äänipuutarhurin mukaan meidän pitäisi päivittäin huuhtoa korvaamme äänisaasteelta (rauhoittumalla, hiljentymällä ja keskittymällä) noin parin tunnin ajan, jotta voisimme voida hyvin. Kokemus ääniretkestä hänen kanssaan teki minuun suuren vaikutuksen. Sielunhoitoa ja korvanpesua - sitä en ollut konferenssilta osannut odottaa!