Tietojärjestelmien kanssa joutuu usein epäilemään omaa järkeään. Paitsi joskus syyllistyy salaa, heikkouden hetkellä, ajattelemaan, että järjestelmä on tullut hulluksi. Tämä jälkimmäinen on kuitenkin kohtuutonta ja kaikkea muuta kuin rakentavaa käytöstä työyhteisössä. Niinpä me esimiehet lähettelemme toisillemme iltasella sähköposteja, joissa arvuuttelemme, pitäisikö ensimmäisen meistä "hyväksyä tarkastaminen" ja tuleeko asiakirja sitten seuraavalle "tarkastamisen hyväksymisenä"? On kuitenkin mahdollista myös "puoltaa ja välittää" ja "hylätä", mutta siinäpä pitää olla tarkkana, että "hylkääkö suunnitelman" vai "puoltaako hylkäämistä". "Puolla ja välitä" voi joskus tarkoittaa tietynlaista vihreän valon kajastusta asiakirjan eteenpäin menolle, mutta sitten voi taas alkaa tarkastuksen hyväksymisen loputon kierre ja pallottelu. Oman esimiehen voi (ja on pakko) kuitenkin tietyissä tapauksissa laittaa samanaikaisesti sekä tarkastajaksi että hyväksyjäksi, jolloin järjestelmä pakottaa esimiehen tarkastamaan, mutta estää hyväksymisen. Ja voi parhaassa tapauksessa lempeästi nuhdella, että "sama henkilö ei voi tarkastaa ja hyväksyä" tai "sinulla ei ole oikeuksia tarkastaa asiakirjaa". (Ei tietenkään koska pitäisi nimenomaan päästä hyväksymään, mitä vaihtoehtoa ei saa millään skriinilleen, vaikka kuinka noituisi.) Ja niin ainoaksi mahdollisuudeksi jää hylätä tarkastus (jonka oikeasti pitäisi olla hyväksyntä), jolloin esityksen tekijä saa esimieheltä kommentin: "En voi tarkastaa asiakirjaa, ainoastaan hyväksyä."
Jos tällaisessa tilanteessa vihdoin ilmestyisi se hyvä haltijatar ja antaisi kolme toivomusta, niin kertokaapa te, mitä kannattaisi toivoa! Paluuta viikinkiajalle? Personal traineria? Paksumpaa aivokurkiaista tai oikean aivolohkon erityispreppausta?
Talvi on tänä vuonna ollut ihmeellisen ihana. Lumiset maisemat ja lisääntynyt valo ympärillämme ovat itse kunkin jaksamiselle eliksiiriä. Ihmiset vaikuttavat tällä hetkellä tyytyväisiltä ja toiveikkailta töissä. Monen kokemus on, että asiat ovat alkaneet sujua Metropoliassa tosi hyvin. Se jos mikä kasvattaa luottamuspääomaa ja vaikuttaa myönteisesti työilmapiiriin.
Palohienän, Pirkkolan ja Puolarmetsän laduilla hiihtäessäni on ollut aikaa miettiä lisää uudenvuoden lupauksia. Me kaikki tiedämme, että se mihin huomio kiinnittyy, kasvaa ja vahvistuu. Niinpä ajattelen, että voisimme kulttuurialalla paneutua tämän kevään aikana siihen, miten jokainen - tehtävästä riippumatta - kokisi saavansa palautetta työstään. Mitä pitäisi tapahtua, että tässä suhteessa meillä olisi riittävän hyvä tilanne? Mitä on tapahtunut, jos vuonna 2014 olemme tässä suhteessa Suomen paras työpaikka?
Kehitetään meidän Metropoliaamme yhdessä. Viisautta, voimavaroja ja yhteishenkeä parannusten ideoimiseen ihmisiltä löytyy. Siitä panen vaikka pääni pölkylle! 
Varsinkin korkeakoulumaailmassa voi monesti tuntea itsensä aivan etuoikeutetuksi, kun saa olla melkeipä joka hetki tekemisissä innostavien asioiden ja lahjakkaiden ihmisten kanssa. Kiihkeärytminen ja mukaansatempaava työelämä on myös antoisaa ja palkitsevaa. Mitä vastuuntuntoisempi on, sitä helpommin hurahtaa tekemiseen. Ja tekevälle ihmiselle työtä kyllä riittää, senhän me kaikki tiedämme.
Kun tekemistä on aina paljon ja vielä paljon enemmän, se on pitkän päälle kuluttavaa ja omasta itsestä vieraannuttava kierre. Niinpä uudenvuoden lupauksena voisimme sopia, että harjoittelemme päivittäin pysähtymistä ja vaalimme läsnäolon kykyä. Valppaus, tarkkaavaisuus, huomaavaisuus, mielellisyys ja mindfullness ovat käsitteitä, joista voimme puhua ja joita voimme harjoitella yhdessä. Niiden avulla voimme selvitä ja pysyä elävinä nykypäivän työn maailmassa. Olkaamme siis päivittäin hetkessä, tässä ja nyt, sillä meille on luvassa HETKINEN ...