Tänä talvena lunta oli niin paljon, että Tavi-talon parkkipaikka-alue pieneni pienenemistään lumivallien tieltä. Ensimmäistä kertaa amk-työhistoriani aikana myös autopaikkani kyltti peittyi valtaviin kinoksiin. Tosin onhan niitä kunnon talvia ollut viime vuosina useita, joten lieneekö vaikutusta sillä, että aiemmat, reippaat SuperVaxi-vahtimestarimme näkyivät usein pihalla lumitöissä pitämässä paikat kunnossa.
Yhtenä aamuna lumivalliin oli kuitenkin ilmestynyt herttainen tee-se-itse -kyltti merkkaamaan autoni perinteistä reviiriä. Tietysti aavistin, että todennäköisesti Tavi-talon hyvät hengettäret ne ovat pitäneet minun puoliani, jotta kokousrumbat eri puolilla kaupunkia sujuisivat aikataulussa. Mutta kun olen päättänyt ylläpitää kasvatuksellista otetta nuoriin, sinänsä erittäin asiallisiin ja fiksuihin uusiin vahtimestareihimme, niin ajattelin käyttää tämänkin tilaisuuden hyväksi. Niinpä pistin jälleen pääni heidän koppiinsa ja kiitin kauniisti huomaavaisuudesta ja hyvistä hoksottimista autopaikkani kyltittämisessä. Paikalla ollut iltavaksi ei ottanut kunniaa asiasta, mutta pyysin välittämään terveiset muille. Ehkäpä asiasta ja päivän "hyvästä teosta" tulee heidän kesken jotain jutun juurta ja ehkäpä siitä jää pieni muistijälki mielen pohjalle.
Ei siksi, että johtajan autopaikan täytyisi olla vahtimestarien erityinen silmäterä, vaan siksi, että huomaavaisuus toisia kohtaan työyhteisössä on niin suurenmoinen voimavara. Se tuottaa loppujen lopuksi myös itselle tyytyväistä mieltä, mutta voi kirkastaa todella monen muun päivän!
Tässä eräänä päivänä Tavi-talon piha oli niin syvässä lumisohjossa, että hädin tuskin pääsi perille ajamaan. Sellaista ei ollut tapahtunut kai koskaan ennen, ei ainakaan SuperVaxiemme Matin ja Kentsun aikaan.
Tästä uudesta ilmiöstä perin energisoituneena päätin kokeilla kasvatuksellisia keinoja nykyisiin vahtimestareihimme. Pistin pääni reippaasti heidän lasikoppinsa ja kysyin, löytyykö meiltä lumilapiota. "Juu, kyllä löytyy useampiakin", he vastasivat. "Aivan erinomaista: nähkääs minä olen tämän talon johtaja, tuolla pihalla on kamala sohjo, ja aion mennä luomaan sen pois", minä kerroin heille, "mutta voi voi, juuri nyt minulla alkaa palaveri. Ehdin lumitöihin vasta ruokatunnilla."
Ja kuinkas sitten kävikään. Kokouksen jälkeen marssin ala-aulaan, jossa kaksi lumilapiota nökötti kuin nököttikin esillä. Ehdin jo iloita kasvatustyöni hedelmistä, kunnes huomasin työvälineet täysin käyttämättömiksi. Vähän yritin vikistä lasikoppiin päin, että "vieläköhän siellä on sitä sohjoa", muttei sillä mitään tehoa ollut. Se siitä yrityksestä olla pedagogisesti kekseliäs.
Alla oleva valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa siitä, mitä sitten tapahtui. Mutta oikeasti: ruokiksen käyttäminen ulkotöihin oli tavattoman virkistävää ja hauskaa. Oikein pursusin työn iloa sen jälkeen. Niinpä ymmärrän yskän, jos työtoverini jatkossa toivottavat minut - ei suinkaan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa - vaan lapiohommiin pihalle.
Pakko-sanalla on paha kaiku: pakkoluovutus, pakkopaita, pakkoliitos, pakkoruotsi ja nyt viimeiseksi pakkohaku. Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ehdotti toissapäivänä, että nuoret hakeutuisivat joukolla koulutusohjelmiin, jonne on kaikkein vaikein päästä. Näin protestoitaisiin ns. pakkohakua vastaan. Tiedättehän: säilyttääkseen työmarkkinatukensa vailla koulutusta olevat alle 25-vuotiaat nuoret joutuvat hakemaan vähintään kolmeen oppilaitokseen tai ammattikorkeakouluun.
Metropolian kulttuurialan neljä koulutusohjelmaa oli päässyt niiden 10 joukkoon, joista paikan saaminen on Suomessa kaikkein vaikeinta. Esittävä taide, vaatetusala, pop/jazz ja elokuva mainittiin, mutta tosiasiassa meidän kulttuurituotantomme, musiikkimme ja muotoilumme ovat yhtä korkealla hakijatilastoissa.
Erään lehden toimittaja halusi haastatella minua siitä, mitä seurauksia tällaisella "kikkailusuosituksella" meille on?
Sinänsä kulttuurialalle ei ole suosituksesta varsinaista haittaa, koska meille haluavat hakijat valitaan vaativien ennakkotehtävien ja pääsykokeiden kautta. Eikö kuitenkin nuorten kannalta olisi tärkeätä, että he hakisivat tosissaan ja niille aloille joista ovat kiinnostuneita, joissa opiskelu motivoisi heitä ja jonka takia heidän kannattaisi yrittää pääsykokeissa. Jos he pääsevät haluamalleen alalle, niin mikä sen hienompaa. Jos eivät pääse, niin vaivannäkö ei varmasti ole mennyt hukkaan vaan antanut eväitä elämään monin tavoin. Seuraavana vuonna jo tietää paremmin, mihin haluaa panostaa.
Työmarkkinatuen varassa olevien nuorten joukossa on varmasti paljon lahjakkuusvarantoa. Pakko ei vaan liene paras sana innostamaan ketään hakemaan tosissaan. Mutta kokeltaisiinko miten käy, jos systeemin nimeksi tuunattaisiin Hector-factor-Hero -haku tai X-ROCK-eduSTAR -kisa?