Haaveiletko sinä koskaan siitä, että edes kerran elämässä jokin ihana toiveesi toteutuisi? Varo tätä juttua, sillä
a) sinunkin toiveesi voi ihan oikeasti tulla joku päivä todeksi, nyt sen tiedän
b) tarina on niin myrkyllinen, että putoat kyllä tuoliltasi kun sen tässä paljastan.
Olen nimittäin rakastanut korvasieniä jo lapsesta asti. Äidin tekemä korvasienikastike oli parasta mitä tiesin. Ravintolassa vielä nykyäänkin valitsen sen annoksen, jossa on kyytipoikana niitä. Niihin liittyy maun lisäksi jotain mystista, maagista ja vaaran tuntua. Käsittelen aina ja ehdottomasti itse korvasienet, jos niitä jostain saan, niin ettei ole mitään erehdyksen paikkaa.
Jo 30 vuotta olen ollut kamalan kateellinen kaikille niille ihmisille, jotka kehuvat poimineensa ämpärikaupalla keväisin korvasieniä. Meillä Sydän-Hämeessä sellaista ei tapahdu, eikä vuosikymmeniin kukaan ole löytänyt niitä edes kastikeellista varten. Eipä silti, ainakin korkeakoulumaailmassa kevät on niin työtä täynnä, ettei toukokuussa mihinkään sieniretkeen ole juuri kerennyt. Mutta olen silti aina toivonut, että edes kerran elämässäni löytäisin suuren apajan, sellaisen että korit täyttyisivät hetkessä. Se olisi onneni täyttymys!
Viime viikonloppuna olin menossa mökiltä sukulaisteni tontille Hauholle haravoimaan ja polttamaan risuja, sillä siinä hommassa olen ihan haka. Lähtiessäni mökiltä muistin, että paikallisten marttojen perennanvaihtopäivät ovat kyläkaupalla. Sinne siis ensin. Mutta vesiperä tuli: siellä ei enää ristin sielua ollut, kun vihdoin pääsin paikalle. No,harmitti kyllä tosi paljon, sillä ehkäpä juuri tänä keväänä olisi löytynyt sellaisia lajikkeita, jotka penkeissäni menestyisivät. Hitsin hitsi, kun minä tyhmä missaan vuoden ainokaisen perinnetaimipäivän. Oikein sätin itseäni. Ja vielä enemmän, kun huomasin että kännykkä oli jäänyt mökille. Sitäkin vielä täytyisi siis palata hakemaan ja vasta sitten lähteä risujen ja rankojen pariin. Oi elämä miten tässä nyt kompuroidaan!
Vaan paluumatkalla tuli mieleeni, että voisihan sitä töppäilyjen kompensaatioksi vilkaista metsästä korvasieniä. Ja ensi laakista tärppäsi: aivan mieletön paikka, joka askeleella löytyi uusia ja uusia ihan loppumattomiin. Parissa tunnissa täyttyi kahdeksan muovikassillista (Huom! autossani on aina mukana sieniveitsi ja muovikassirulla), niin ettei meinannut niitä jaksaa autolle kantaa. Ja voin vakuuttaa, ettei kilpailijoita näkynyt maisemissa, sillä samaan aikaan alkoi Suomi-USa-ottelu. Hiljaista oli kylätiellä - paitsi että kevään ensimmäinen käki kukkui minulle monta tuntia yhteen menoon. Satumaista!
Nyt kyllä uskon, että haaveet voivat elämässä toteutua ja harmistus muuttua hurmioksi. Ainoa paha puoli oli, etten voinut tuoda saaliistani osinkoa kollegoille. Meillä johtajilla kun on yt-neuvottelut olleet meneillään, joten voisi olla melko suspektia tuoda "mökkituliaisina" työkavereille korvasieniä!
Mutta jonkun dekkarin voisin kyllä aiheesta kirjoittaa, sen verran kiehtovan juoni-idean näistä ihmeellisistä metsän antimista varmaan saisi.
Tänä vuonna matka hiihtokaudesta kesämökkikauteen on taittunut niinkuin oltaisiin pikataipaleella. Kuukausi sitten laitoin haikeana sukset pussiin ja jo kaksi viikkoa myöhemmin aloin etsiä silmä kovana ensimmäisiä kevään merkkejä, sinivuokkoja. Kesämökin päiväkirjaa selaillessani huomaan, että juuri noista Hämeen alueen maakuntakukista alkaa meidän suvun kevät. Ajattelemme varmaan etteivät maailmankirjat voi olla sekaisin, jos ne uskollisesti aina ilmestyvät samoihin maisemiin!
Esimerkiksi tasan 10 vuotta sitten äitini on merkinnyt jo huhtikuun 2. päivänä ensimmäisten sinivuokkojen näyttäytyneen. Viime vuonna olen kirjoittanut niiden olleen nupullaan kuun puolivälissä. Tänä vuonna niitä voisi ojentaa kimpun äitienpäiväksi. Se tosin kuulostaa ihmeelliseltä ja puolirikolliselta. Vuoteen 2005 astihan ne olivat rauhoitettuja eikä niitä saanut poimia.
Monen vuoden ajan pidetty mökkipäiväkirja on hauskaa ja paljastavaa luettavaa. Minun merkintöjeni perusteella meillä pitäisi olla jo maanpäällinen paratiisi, sillä sellaiset määrät olen istuttanut kukkasipuleita, ostanut taimia, juurruttanut pistokkaita, kylvänyt siemeniä ja bongannut perinnelajikkeita vaivaista perennapenkkiäni varten. Päiväkirjan mukaan olen saanut 2006 työkaverilta malvan ja sinilatvan taimia ja muutama vuosi sitten toiselta tuoksukurjenpolvia. Mutta mikään lajike ei menesty eikä mikään kukkiva ainakaan leviä. Epäilen, että harjun kupeessa oleva maaperä on niin huokoista, että kaikki siemenet, mukulat ja kasvatusyritelmäni ovat valuneet maapallon läpi sen toiselle puolelle. Jossain Etelä-Amerikassa ne nyt rehottavat, minun Bowl of Beauty -pioonini, harjaneilikkani, särkyneet sydämeni ja Aitoon Martoilta saamani kevätesikot, se on varmaa.
Pikkusiskoni on mökkikirjan perusteella todellinen luontaistalouden ekspertti, joten vaviskaa kontiot ja muu metsän väki: sienet, vadelmat ja puolukat saavat kylmää kyytiä kotipakastimeen teidän nenienne editse. Eikä tässä vielä kaikki. Kaksi vuotta sitten toukokuussa olin siskoni kanssa hyttyssyöttinä mökillä ja tällainen kirjoitus siitä reissusta jäi: "Tein pitkän metsälenkin korvasienien kiilto silmissä - ja palasin ison kikkarapussin kanssa. Eli kuivunutta hevosenlantaa. Jotain saalista sentään pitää metsästä saada, ja ruusut kotona kiittävät".
Laulujoutsenilla on ollut päiväkirjan mukaan 2007 kokoontumisajot järvellä. Rannat olivat valkoisia, isoja höyheniä pullollaan. Tänä viikonloppuna joutsenia oli vain kaksi. Mitä ne mahtoivat touhuta, kun laulua kuului vielä aamuyöstä ihan pilkkopimeässä?
Vuonna 2004 ehdotin kesämökin käyttäjille tunnuslauseeksi "Älä jätä asioita roikkumaan", ja siitä mitä äiti olikin jo seuraavalla kerralla tehnyt ja päiväkirjaan raportoinut, kerron teille äitienpäiväblogissani. Mutta eipä tuo "Älä jätä asioita roikkumaan" olisi huono tunnuslause töissäkään näin lukuvuoden lopun häämöttäessä. Ah mikä ihana tunne on, kun voi loman alkuun mennessä yliviivata viimeisimmänkin listalla olevan rästityön!