Olen ollut niin intensiivisessä suhteessa elämäni miehen kanssa nyt jo 27 vuotta, että uskon tuntevani hänet perin pohjin - siinä määrin kuin toista ihmistä, hänen sisäistä maailmaansa ja ratkaisujaan ylipäätään voi oppia ymmärtämään. Aviomieheni ja lapseni puolestaan tuskin tuntevat minua niin, ettei elämääni olisi liittynyt tätä mystistä ja melko paljon aikaa vievää arkistojen miestä, Erkki Melartinia. Ystävättärenikään ei opettanut pikkupoikaansa lausumaan r-kirjainta perinteisellä ärrän kierrän ympäri orren -lorulla, vaan uudislauseella ”Tuire Ranta-Meyer rakastaa Erkki Melartinia”.
Suhteemme − Erkin ja minun − on kuitenkin ehdottoman platoninen ja valitettavan yksipuolinen, sillä tämän vuoden helmikuussa tutkimuskohteeni syntymästä tuli kuluneeksi 140 vuotta. Hän ei siis ole koskaan tavannut minua. Henkilökohtaisesti hänet aikoinaan tunteneitakin on keskuudessamme enää muutama harva: esimerkiksi hänen luonaan Pukinmäellä asunut veljentytär Irma Melartin kuoli nyt kesäkuussa 101 vuoden ikäisenä.
Irma Melartinia saan kiittää siitä, että hän otti minut vastaan kodissaan Lehtisaaressa vuonna 1988 ja antoi jo ensi käynnillä mukaani laatikoittain Melartin-kirjeenvaihtoa. Hänen setänsä kohtalona oli nimittäin ollut Suomen musiikkielämässä jo vuosikymmenten ajan periaatteellinen kiitos, mutta tosiasiallinen sivuutus. Sibelius-tutkijaksi halusi moni 1980-luvulla, mutta Melartinista kiinnostuneita ei ollut näköpiirissä eikä hänen musiikkiaan kuultu konserteissa. Siksi varmaankin sain osakseni poikkeuksellisen ystävällisen vastaanoton henkilöltä, jolla oli hallussaan aivan erityinen aarre ja tutkijan toiveuni: nykyisen Sibelius-Akatemian rehtorina 25 vuotta toimineen säveltäjä Erkki Melartinin kotiarkisto järjestettynä, täydennettynä ja osin kortistoon luetteloituna.
Sittemmin 1996−1997 Irma Melartin lahjoitti Kansalliskirjastoon tämän aineiston, joka on Sibelius-arkiston rinnalla sen laajin yksittäinen säveltäjäarkisto. Kansalliskirjasto on ollut aineistolle oikea säilytyspaikka ja todellinen kotipesä. Sen järjestämiseen panostettiin merkittävästi, ja esimerkiksi Inkeri Pitkärannan vuonna 1997 laatima kattava luettelo Nro 330 on kulunut käsissäni jo melkein riekaleiksi. Kansalliskirjasto on myös kartuttanut Melartin-käsikirjoitusten kokoelmaa hankkimalla vuonna 2014 Anu Karessuon lahjoituksen turvin saksalaisesta musiikkiantikvariaatista säveltäjän aiemmin kokonaan tuntemattoman luonnoksen Wienissä vuonna 1901 aloitettuun ensimmäiseen sinfoniaan.
Melartin-aineiston ehtymätön antoisuus liittyy hänelle lähetettyjen kirjeiden käsittämättömän suureen määrään. Säveltäjäntyönsä ohella Melartin oli monipuolisesti kiinnostunut eri elämänalueista ja harrasti lukemista, maalausta, valokuvaamista, postimerkkeilyä, ex libristen keräilyä ja puutarhanhoitoa. Hän oli yksi Suomen ensimmäisistä aforismikirjailijoista opuksen 150 teoksella Minä uskon (1928). Hänellä oli 1920-luvun lopusta alkaen Gallspachin parantolassa Itävallan Alpeilla intialainen elämänviisauden opettaja ja guru, Sahib, jonka avulla hän pääsi hyvin syvälle intialaisen filosofian ja mystiikan saloihin. Melartin oli ihmisenä myös poikkeuksellinen: hän näki hyvää kaikessa ja kaikessa ja kohteli kanssaihmisiään aina tavattoman kannustavasti! Ei ihme, että kirjeenvaihto oli valtavan laaja: hänelle saapuneita kirjeitä on Kansalliskirjastossa lähes 10 000 ja eri kirjoittajia yli 800.
Saapuneet kirjeet on luetteloitu aakkosjärjestyksessä ja huvittelen tuon tuostakin testaamalla itseäni: tunnenko kaikki lähettäjät yhteensä 24 luettelosivulta? Kuka on kukin Melartinin tuolloisessa maailmassa, mistä hän tunsi henkilön, mihin sosiaalisiin verkostoihin kukin kuului ja mitä kirjeenvaihto sisältää. Yksi hienoimmista tunnustuksista Melartinin musiikille löytyy esimerkiksi V. A. Koskenniemen kirjeestä 17.9.1920: ”Kaikista, jotka ovat runojani säveltäneet, olette, jos itse saan sen sanoa, lähinnä minun henkeäni.” Sergei Rachmaninovin serkku, säveltäjä, pianisti ja merkittävä uuden musiikin puolestapuhuja Alexandr Ziloti puolestaan kirjoitti 1910 Pietarissa kantaesitetystä Traumgesichtista (op. 70): ”Teos miellyttää minua ja kaikkia muita paljon, se on kaunista sinfonista ja vilpitöntä musiikkia.”
Helmi Krohn kävi heikoissa voimissa olleen Erkki Melartinin luona pari kuukautta ennen tämän kuolemaa (.2.1937) ja lähetti vierailun jälkeen ystävälleen pienen kiitosviestin: ”Että sinä sairaanakin muistit syntymäpäiväni! Kiitos sekä kukista että kauniista kirjasta. Ja kiitos siitä pienestä hetkestä jonka sain viettää luonasi. Se oli minulle unohtumaton hetki. Onhan meillä ollut niin monta hyvää hetkeä elämän varrella − kolmenkymmenen vuoden aikana − ja sittenkin tämä viimeinen kerta oli paras kaikista, siinä ei enää tarvittu sanoja, me ymmärsimme toisiamme ja me tiedämme että me tapaamme jälleen.”
Tutkimuskohteeni uskoi jälleensyntymiseen. Minä uskon siihen, että jollain tavalla Melartin on nykypäivässä mukana, katselee meitä ja itkee ilosta, kun hänen suurimuotoiset teoksensa vihdoin nyt yli sadan vuoden päästä ovat saaneet uusintaesityksiä täysikokoisten ammattiorkestereiden konserteissa ja parhaiden kapellimestareidemme tulkintoina. Sillä säveltäjän elämäntyö ei raotu uusille sukupolville vain arkistoissa, tutkimuksissa ja kirjoissa −niin tärkeitä kuin ne ovatkin −, vaan pysyy elinvoimaisena ja uusiutuu soivien esitysten avulla.
