Kuluneena vuonna valtiontalouden tila ja hallituksen suuret säästöpäätökset ovat dominoineet päivän uutisia. Korkeakoulutukseen on kohdistunut ennennäkemättömän suuria taloudellisia paineita, eikä raha tunnu enää riittävän yliopistoissa monipuolisen sivistysperustan ylläpitämiseen.
Miltei samanlaiseen kurimukseen joutui säveltäjä Erkki Melartin 105 vuotta sitten. Hänet oli juuri valittu Helsingin Musiikkiopiston (nykyisen Sibelius-Akatemian) johtajaksi, kun routavuosien tsaarinhallinto ilmoitti peruuttavansa siltä - ja monilta muilta taideinstituutioilta - koko valtionavun seuraavalle vuodelle. Pietarissa lienee uskottu, että Suomelle annettua kulttuuritukea käytettiinkin itse asiassa tykistön ja ammusten ostamiseen!
Opistoon laadittiin 1912 hätäohjelma. Lehdistössä vedottiin opiston puolesta. Lukukausimaksuja jouduttiin nostamaan, mutta johtokunta kehotti oppilaita ”selittämään kotonaan, miten tärkeää on, ettei yksikään oppilas jää pois ja sillä lailla myötävaikuta kulttuurilaitoksen tuhoon”. Opettajat ilmoittivat epäitsekkäästi olevansa valmiita asettamaan voimansa opiston palvelukseen ilman vakinaista, varmaa palkkaa ja olennaisesti alennetuin tuntihinnoin. Ilmaantui yllättäen myös mesenaatti: neiti Fanny Avellan lahjoitti seuraavalle viisivuotiskaudelle merkittävän tukisumman, jotta opettajien palkkoja voitiin hieman parantaa.
Opiston selviäminen taloudellisesta katastrofista oli silloin todellinen ihme. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen siksi, että he näkivät musiikinopetuksen tärkeän merkityksen suomalaisen kulttuurin rakentamiselle ja jatkuvuudelle. Samalla kyse oli hiljaisesta vastarinnasta venäläistyttämistoimia kohtaan. Mutta unohtaa ei sovi nimikkosäveltäjämme roolia tässä kaikessa: hänen johtamistyyliinsä kuului poikkeuksetta opetustyön suuri arvostus ja opettajien kollegiaalinen kohtelu. Melartin puhui aina kunnioittavasti opettajien työstä ja heidän uhrautuvaisuudestaan. Hän antoi tunnustusta työn tuloksista, valitteli taloudellisten voimavarojen heikkoutta, opiston onnetonta tilakysymystä sekä palkkojen pienuutta suhteessa työn vaatimuksiin. ”Täytyy harjoittaa taiteen aliarvioimista siinä mielessä”, hän ääneen pahoitteli.
Menneisyyden opeilla ei voida johtaa tämän päivän korkeakouluja tai taidelaitoksia. Mutta historiaa tutkimalla ja sieltä löytyvien ihanteiden voimalla voimme ammentaa ymmärrystä, inspiraatiota ja keskinäistä kunnioitusta nykyarkeemme. Kenties sellaisesta nousee myös parempia ratkaisuja ja parempaa johtamista!