”Missä olivat tunnetut musiikkivaikuttajat Jean Sibelius, Toivo Kuula, Oskar Merikanto, Aino Ackté ja monet muut sodan keskellä? Mikä oli musiikin rooli sodan eri osapuolilla?” Näin kysyy YLE markkinoidessaan Musiikin kevät 1918 -artikkelisarjaansa musiikkielämän kohtaloista sadan vuoden takaa. Artikkeleissa seurataan lähes päivittäin tammikuun 13. päivästä kesäkuun 9. päivään 100 vuoden takaista sisällissotaa musiikkielämän silloisten merkkihenkilöiden näkökulmasta (ks. https://yle.fi/aihe/klassinen/musiikin-kevat-1918). Myös Helsingin Sanomat on tuonut esiin Jääkärimarssin säveltäneen Jean Sibeliuksen suhdetta vuoden 1918 tapahtumiin, ja Taideyliopiston #Kansalaisrauha-paneelissa keskusteltiin Toivo Kuulasta ja Leevi Madetojasta kansalaissodan käänteiden keskellä. Sen sijaan sitä, mitä seuramme nimikkosäveltäjä Erkki Melartin teki ja koki kyseisenä vuonna, ei yksikään toimittaja tai juontaja ole vaivautunut selvittämään. Sitä kun ei saa tietokoneen ruudulle Google-napin painalluksella tai Fabian Dahlströmin julkaisemaa päiväkirjaa nopeasti selaamalla, vaan tiedon saamiseksi olisi nähtävä hieman vaivaa.
Sodan aikana monet orkesterit lopettivat toimintansa, ja levoton sisäpoliittinen tilanne häiritsi myös Melartinin johtaman Helsingin Musiikkiopiston toimintaa. Se oli suljettuna 20.1. - 13.4.1918 välisen ajan. Väliin jäänyt opetus korvattiin sillä, että myöhemmin keväällä suurin osa tutkinnoista ja julkisista näytteistä peruttiin. Näin itse opetusta pystyttiin jatkamaan toukokuun loppuun asti.
Tammikuun alkupuolella 1918 sattui eri puolilla maata monia yhteenottoja ja kahakoita, joissa taisteltiin usein aseiden omistuksesta. 20. tammikuuta Melartin kirjoitti erityislaatuisista tunteistaan ja häpeästä, joka aivan löi hänet maahan. Hän tunsi yksilönä olevansa yhteisvastuussa siitä, mitä maassa tapahtui, oli kyse sitten kumman tahansa osapuolen teoista. Samalla hän aivan yksiselitteisesti koki kuuluvansa juuri tähän kansaan ja sitä rakastavansa: ”Patriotismista ja isänmaanrakkaudesta tuli minulle jotain aivan muuta kuin mitä se on juhlapuheissa. Nyt kun jälleen veljeskahakat uhkaavat uusin voimin, tunnen itseni aivan rauhalliseksi. Luotan tulevaisuuteen, jonka sarastuksen jo pystyn näkemään.”
Vuonna 1918 Melartin menetti myös rakkaan äitinsä (oik. äitipuolensa), joka oli vuodesta 1913 alkaen asunut hänen luonaan Pukinmäessä. Sähke äidin kuolemasta saavutti Tanskassa kesää viettävän säveltäjän niin myöhään, ettei hän ehtinyt edes hautajaisiin. ”Ni kan förstå hur det kändes”, hän kuvasi kirjeessä suruaan.
Juuri itsenäistyneessä Suomessa oli sodan jälkeen myös paljon tehtävää. Melartin oli maan valtiollisessa rakentamisessa täysin voimin mukana. 10. päivänä marraskuuta 1918 hän kirjoitti ystävilleen Ruotsiin: ”Det är ju nu så här i Finland, att vi som värkligen vilja och kunna arbeta ej äro alltför mycket. Därför lastas på vår rygg både likt och olikt, och vi kunna ej neka att bära något. Är det nu t.x. skick och fasa att jag skall (utan att smicka) sitta i nio kommitéer och några utskott därtill?” Mutta ihmeellisesti säveltäjä-kapellimestari-rehtori Melartinin aika riitti, kun hän halusi koko tarmollaan edistää itselleen ja maalleen tärkeitä asioita. Tällaisten asioista innostuvien ja niihin tarttuvien henkilöiden varassa Suomi on kehittynyt. Toivottavasti pyyteetön työ yhdistyksissä ja hankkeissa jatkuu edelleen, sillä se on pienen maan ylittämätön voimavara.