- Miten tavoitetaan hankeviestinnällä oikeat ihmiset?
- Aluksi: mitä on hankeviestintä? Sen tavoitteet, pyrkimykset, keinot, välineet.
- Ristiriita: Sosiaalisen median alustan sallima sisällön / tiedon tuottamisen demokraattisuus vs. kollektiivinen vaikeneminen; tiedottajan työn "yksinvaltiuus" avoimen ympäristön käyttämisessä kun hanketoimijat/sisällön asiantuntijat vaikenevat omasta työstään, vaikka siitä tuleekin raportoida kerran vuodessa rahoittajalle
- Kokonaisuus ei ole koskaan valmis
- Kannattaisiko jättää pikkuasiat uutisoimatta (se helpottaisi loppupaketointia)
- Kuinka wikikulttuuri syntyy jos kaikki eivät osallistu
- Ristiriita I: olettamukset vs todellisuus, kuka tulee ja lukee wikiä ja miten facebook-ryhmään saadaan jäseniä
- Ristiriita III: tiedotustyön vaatimukset avoimessa toimintaympäristössä: kuka määrittää, miten se tulee tehdä vrt. perinteinen organisaatiotiedottaja vs hankeorganisaation wikitiedottaja
- Ristiriita IV: segmentoinnin mahdollisuudet avoimessa ympäristössä, jonka lukijakäyttäjiä ei pystytä identifioimaan (=kenelle tiedotat ei ole sama kuin kenelle luulet tiedottavasi)
- Ristiriita V: keisarin uudet vaatteet tiedotustyössä, onko vanhat tiedotustyön näkemykset heitettävä romukoppaan vai pätevätkö ne yhä uudessa ympäristössä (oma käsitykseni on Kyllä ja Ei)
- RIstiriita VI: osallistamisen mahdollisuudet - miksei keskustelu solju?
Hanketiedottamisen suurimpana ristiriitana sosiaalisen median ympäristössä on kuitenkin selkeästi virallisen hanketiedottajan rooli, joka sotii sosiaalisen median perustoimintaperiaatteita vastaan, jos "tiedotus" käsitetään vanhanaikaisesti ja jäykästi. Tiedotuksen järjestämisessä olisi ymmärrettävä valita yhteisön rakentumista tukevia aineksia alusta asti. Aivan tärkeimpänä ydinkysymyksenä olen omien kokemuksieni perusteella kuitenkin ryhtynyt pohtimaan, miten tiedottajan tittelillä toimivan henkilön persoona ja valmius avoimeen viestintään vaikuttaa työn onnistumiseen. Verkkoympäristössä ei aina haluta identifioitua omalla nimellä, koska "pelätään" että tänään tuotettu verkkojakelussa ikuisesti pysyvä tietosisältö leimaa jatkossa omalla nimellä identifioituvan henkilön aina. Kehtaan olla eri mieltä, täysin tietoturva-asiantuntijoiden oppeja unohtamatta: kukaan ei ole niin idiootti että ilmoittaa sotunsa, puhelinnumeronsa ja luottokortin numeronsa julkisesti. Ne ovat dataa, jotka väärissä käsissä muuttuvat nopeasti rikoksiksi. Sen sijaan on hämmentävää ajatella, että ketään kiinnostaisi kaivella esimerkiksi minun blogikirjoituksiani kahden vuoden takaa missään määrin tarkoitushakuisesti muutoin kuin johonkin sosiologiseen tai digitaalisen viestinnän alueeseen kuuluvan tutkimusaineiston toivossa. Kuka tahansa älykäs lukija ymmärtää suodattaa eri henkilöiden tekstit kronologisesti. Sen sijaan myös kuka tahansa älykäs henkilö saattaisi hämmentyä löytäessään ristiriitaisia mielipiteitä ilmaisevia tekstejä samalta henkilöltä eri lähteistä. Toisin sanoen, omalla nimellään verkossa identifioituessaan yksilöllä ei ole varaa julkaista tuotoksia, joita hän ei itse oikeasti allekirjoita. Näin luulisi lukijakunnan olevan entistä tyytyväisempää siitä, että he pystyvät seuraamaan, kuka sanoi mitä ja missä sekä milloin. Mielipiteethän voivat muuttua ajan mukana ja se on inhimillistä. Ristiriitaisten mielipiteiden syöttäminen julkisuuteen puolestaan saa pohtimaan sisällöntuottajan motiiveja ja epäilemään valtapelien pelaamista.
Sama pätee hankeviestintään: yksilö, joka toimii "virallisena tiedottajana", leimautuu hankkeen ajaksi siksi henkilöksi, joka luo hanketiedottamiseen äänenpainot, sillä sosiaalisessa mediassa on tarve puhua hanketiedottamisen yhteydessä "omalla äänellään", jos halutaan luoda luontevaa kommunikaatiota. Wikiin ei sovellu "virallisen tiedottamisen" kielenkäyttö, vaikka asiakieltä käytetäänkin.
Virallisen tiedottajan rooli on tavallaan ristiriidassa sen kanssa, että kaikkien tulisi tiedottaa omasta työstään. Mitä voi tehdä, kun yksilö ei halua osallistua omasta työstään kertomiseen yhteisöllisellä verkkoalustalla. En ole tänä päivänä saanut tähän muuta vastausta kuin sen, että jokaisen yksilön pitää löytää omasta itsestään ja työstään se kipinä, jolla osallistumisen halu syttyy. Pakottamalla ei saada aikaiseksi aitoa intoa. Toisaalta on myös hankalaa, jos pitäisi ymmärtää loputtomiin uusista työtavoista kieltäytyviä. Etenkin ne, jotka eivät halua oppia uusia välineitä sillä perusteella, että he nyt vaan eivät halua oppia tätä, eivät mitenkään pelaa samoilla säännöillä kuin ne, jotka ovat valmiita kokeilemaan uusia asioita yrittämisen ja erehtymisen kautta. Tällainen kuvio synnyttää myös tunne-elämän reaktioita. Kun yksilö esiintyy verkkoympäristössä omalla nimellään, hän saattaa oikeutetustikin tuntea painetta oman nimensä käyttämisestä milloin missäkin asiayhteydessä. Mihin tämä paine lopulta perustuu, väittäisin, että useimmiten tuntemattoman ja irrationaaliseen kasvojen menettämisen pelkoon. Kuinka se yksilötasolla vaikuttaa suoritukseen, on monitahoinen kysymys. Osa saattaa sensuroida omia ajatuksiaan ja hioa lähes loputtomiin tekstejään ennen niiden julkaisemista online. Toiset päättävät kieltäytyä uudesta työtavasta kokonaan. Välimaastoon mahtuu monenlaista asenne- ja tunneskaalaa. Kun kaikkia ei saada osallistumaan, ei voida päästä eteenpäin kehityksessä. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että loputtomiinhiojat ja kieltäytyjät tekisivät tiukkaa analyysia spontaanien ja yltiöavointen sisällöntuottajien kanssa yhdessä, jotta saataisiin luotua käytäntöjä, jotka tukisivat erilaisia kommunikoijia yhteisellä wikialustalla toimimiseksi.