Eilen Hämeentiellä järjestettiin PTY:n työehtosopimusten (PTYTES JA PTYOTES) kokonaisarviointi-info. Kehityskeskustelujen yhteydessä keväällä 2010 toteutetaan koko henkilöstön kokonaisarvioinnit. Kokonaisarvioinnissa työntekijä itse ja hänen esimiehensä arvioivat työntekijän tehtävien vaativuutta, ammattitaitoa ja työsuoritusta. Näiden perusteella määritellään sitten palkanlisiä. Tämä menettely ei kuitenkaan koske määräaikaisia työntekijöitä. Eipä tietenkään, provosoiduin ajattelemaan.
Mielenkiinnosta kysyin tilaisuudessa Ulla Kelavuorelta, paljonko Metropoliassa on määräaikaisia. Sain vastaukseksi "noin viisitoista prosenttia". Määräaikaisten vaihtuvuus myös kuulemma on suurta. En älynnyt kysyä, kuinka suurta määräaikaisten vaihtuvuus on, ja tiedetäänkö tutkitusti, miksi. Ymmärrän, että on olemassa kausiluontoisia töitä, sijaisuuksia, määräaikaisia projekteja. Kun on peruste tehdä määräaikainen työsopimus, kaikki menee lakien ja asetusten mukaan. Työntekijäkin ymmärtää sitoutuvansa määräajaksi ja tajuaa, että määräajalle hänen palkkansa on vakio. Ajattelin tilaisuuden jälkeen, että hienoa; määräaikaisen ei tarvitse murehtia siitä, onko hänen esimiehensä ehtinyt todella perehtyä hänen työsuoritteensa tasoon, laatuun ja muihin tekijöihin ennen kuin on arviointikierrosten aika. Ehkä siinä pääsee helpommalla, kun ei tarvitse murehtia, mille tasolle asteikossa yhdestä viiteen omat taidot, tiedot ja kokemus asettuvat. Nyt alkaa se provosoitunut henkilökohtainen tilitysosio. Voit lopettaa lukemisen tähän, jos työhistoriani ei kiinnosta. Ärsyyntymiskynnykseni ylitti ajatus siitä, että talossa on siis töissä noin 15% suuruinen määräaikaisten joukko, joihin ei kannata uhrata liikaa aikaa, koska he rientävät heti mahdollisuuden saadessaan muualle töihin. Jos organisaation asenne on tämänkaltainen, ei lie ihme, että moni määräaikainen lähtee? Itselläni on onnellisempi asema. Liekö se johtuu kulttuurialan ominaispiirteistä. Olen tehnyt täysipäiväisenä pätkää vuodesta 2006 asti. Tosin aloitin opiskelija-assarina Stadiassa, samassa talossa jossa nytkin työskentelen, joten olen tehnyt arviolta viitisen vuotta duunia Hämeentien toimipisteissä. Kuten muutkin pätkäduunarit, teen aina parhaani, kaikkeni, niin täysillä kuin pystyn. Teen sen siksi, että olen sitoutunut aina niihin tehtäviin, joita minut on valittu sille pätkälle tekemään. Haluan tehdä parhaani, osoittaakseni, että minut kannatti rekrytoida. Toivon välittäväni myös fiiliksen, että olen järkevä rekrytoitava myös seuraavaan ilmenevään pätkään. Hauskinta on se, että seuraava pätkä voi olla jotain ihan muuta kuin mihin olen edellisessä pätkässä perehtynyt. Uusi toimenkuva ei ole koskaan ongelma. Pätkäduunari on osaamisen kirjossaan ameeba, muotoaan muuttava, muutoksiin sopeutuva. Kehitän itseäni, hankin ylempää tutkintoa, osallistun henkilöstönkehittämiskursseille. Olen motivoitunut. Niin sairasta kuin onkin sanoa se ääneen, rakastan duuniani. Olen saanut tehdä asiantuntijatyötä. Vaativat tehtävät oppii hahmottamaan ehkä vuodessa. Puolessatoista vuodessa ne jo ehkä hallitsee. Kahden vuoden jälkeen niihin on jo rutinoitunut. Sen pitempää pätkää en ole ehtinyt vielä tekemään. Pätkäduunarina minusta tuntuu kuitenkin ajoittain, että olen täällä vain kääntymässä, joten miksi ottaisin organisaation asiat turhan vakavasti. Miksi haluan olla hankala ja kritisoida organisaation vallitsevia käytäntöjä, kuten nyt tätä kokonaisarviointiasiaakin - ehkä juuri siksi, että pätkäduunarina uskallan olla mielistelemättä. |