Olin ilmoittautumassa Sadonkorjuu -nimiseen kaksipäiväiseen tapahtumaan, kun ilmoittautumislomake pyysi jakamaan tarinan kanssansa. Syntyi allaoleva sikermä ajatuksia. Viihdykkeeksi tai varoitukseksi teille kaikille, mihin runoiluihin hanketoiminta voikaan johtaa :o)
Olen työssäni hankkeen tiedottajana saanut tutustua yhdessä tekemiseen sosiaalisen median välineiden, erityisesti wikin, parissa. Projektimme on keskittänyt viestintänsä, hankehallintonsa ja yhteydenpitonsa kaikille avoimeen wikiin, tavoitteena on ollut luoda yhteisöllistä toimintaa verkkovälitteisesti. Yhteisöä tai yhteisöllisyyttä ei noin vain olekaan syntynyt. On käytetty välineeseen tutustumiseksi perehdytystä ja koulutusta, toimijoiden motivoimiseksi lahjontaa, uhkailua ja kiristystä. Ei vaikutusta. Aina vain törmäämme yksilöiden vapaaseen tahtoon innostua tai olla innostumatta yhteisön toiminnasta. Onpa tämä tavoitteiden vastainen epäyhteisöllisyys kuitenkin tuottanut yhteisöllisyyttä, johon perustuvat tarinani opetukset.
Olemmekin ryhtyneet yhdessä tutkimaan, mikä wikin käytössä on ollut niin vaikeaa, hankalaa tai epäinnostavaa. Syitä on löytynyt useita: sukupolvierot, roolit, motivaation lähteet... Näitä analysoidaan vielä monta kertaa hankkemme aikana. Tuotamme parhaillaan mikrokirjaa aiheesta.
Olemmeko ehkä oppimassa, että yhteisöllisyyttä ei voi synnyttää tyhjästä, vaan tarvitaan ihmisiä yhdistävä yhteinen asia, liikkeelle paneva voima, olipa kyseessä tunneperäinen tai järkiperusteinen syy.
Olemmeko ehkä matkalla kohti yhteiskuntaa, jossa palataan talkooajatteluun, mutta uusissa toimintaympäristöissä, uusin tavoittein ja uusin välinein.
Olemmeko ehkä ymmärtämässä, ettemme koskaan ole yksin ajatuksiemme ja ideoidemme kanssa. Jos samalla tavoin ajattelevia ei löydy fyysisesti naapurista, sellaisia voi löytyä virtuaalisesti jostain päin maailmaa, globaalien nomadien vaeltavasta laumasta.
Olemme ehkä luomassa yhteiskuntaa, joissa työaika ja vapaa-aika eivät enää voi erottautua toisistaan ja pysyvin identiteettimme on vahvimmin läsnä ehkä vain syvimmissä unelmissamme. Pystyäksemme elämään tällaisessa ympäristössä, on meidän hyväksyttävä jatkuva muutos ja epävarmuus, keskeneräisyyden tunne ja silti iäti meitä vaivaava ajan loputon hupeneminen.
Muutoksien keskellä me saamme tarvita pysyvyyttä, vaatia selkeyttä ja kyseenalaistaa vallitsevia käytäntöjä. Vastavuoroisesti meidän on oltava valmiita uskaltamaan uusiutua, jakamaan osaamistamme, tietoamme ja vastuutamme.
Uuden ajan kynnyksillä olemme ehkä vihdoin hyväksymässä, että olemme kaikki inhimillisiä olentoja, tarvitsemme toisiamme voidaksemme hyvin. Saamme toistemme edessä paljastaa itsemme vahvuuksinemme ja heikkouksinemme ilman arvostelua ja häpeää.
Olemmeko viimein pääsemässä tilanteeseen, jossa aidosti ymmärrämme, miten tärkeää on tukea toisiamme, myös niitä jotka ovat erilaisia kuin me itse. Luodessamme uutta yhteiskuntaa meidän on oltava avoimia, reiluja ja tultava toimeen keskenämme, kasvaaksemme ja oppiaksemme yhdessä. Niin yhteiskunnan kuin elämän kaikilla osa-alueilla.