17.11.2010 - Minä 2020 -harjoitus - Tulevaisuuden tuottaja
Kirjoita puoli sivua itsestäsi vuonna 2020. Valitse onko toivottava vai ei-toivottava tulevaisuustarina. Harjoitus toimi aloitusseminaarin (nykytilan kuvaus, trendit, megatrendit ja tulevaisuuden tutkimuksen käsitteet) jälkeen hyppyharjoitteena: kuinka vaikea on hypätä kuvittelemaan vuotta 2020? Vai onko se ollenkaan vaikeaa, kun tiedämme unelmamme, toiveemme, haaveemme? Toisaalta tiedämme faktojakin: oman ikämme silloin, omien lastemme iät ja niiden perusteella monia sosiaalisia faktoreita. Kuinka tarinat voivat vaikuttaa konkreettisiin toimiimme?
Tarinoista askaroitiin liidokkeja, ja yhdessä testailtiin niiden lentokykyä.
Tänne litteroidaan tarinat tammikuun 2010 aikana.
Minä2020
Minä en toivottavasti vuonna 2020 istu hämyisessä harmaansävyisessä toimistossa kello kahdeksan aamulla juoden eilisen päivän pannussa seissyttä kahvia. Ikkunastani ei toivottasti näy vastapäisen talon seinää, joskin se piristäisi näkymää punaisilla tiilillään. Olen valtion virkamies. Seuraavan neljän tunnin sisällä minulla on kolme kahvitaukoa. Yhdeltätoista syön lounaan työpaikkani ravintolassa yhdessä pitkäaikaisten, minua ainoastaan vanhempien, kollegoideni kanssa. Pääsen kotiin neljältä ja sitä ennen minulla on ollut yhteensä kuusi kahvitaukoa. Tuotan kulttuuria kunnalle. Käteni ovat sidottuja tiukasti budjettiin, joka on nykyään vain kolmanneksen vuosituloistani. Kunnallisen kulttuuripalvelun merkitys on enää olematon. Minulle kulttuuri ja taide tarkoittavat kaikkea sitä mikä naurattaa. Tai niitä asioita mitkä naurattavat televisiossa. Esittävien taiteiden esityksiä voin tilata kerran vuodessa, nekin alennushintaan. Panostan harrastelijatuotantoihin, en voi maksaa ammattilaisille. Olen jo kauan sitten lopettanut myös oman ammattitaitoni kehittämisen, koska kunnalta leikattiin koulutusrahat pois. En näe syytä panostaa siihen vapaa-ajallanikaan, sillä ei siinä kahdeksassa tunnissa kahvitauoilla ja alle kymppitonnilla kuitenkaan paljoa tehdä. En ainakaan taistele vastaan, vievät vielä eläkevirkani. On jo puhuttu, että jos kulttuurilta loppuu varat, saan sosiaalipuolelta töitä. Siellä ammatistani on myös hyötyä. Olen menettänyt kyvyn katsoa eteenpäin, uskon muutokseen, mahdollisuuksiin vaikuttaa, luovuuteen ja uuden etsimiseen. Ennustan, että tulen vielä näkemään jotakin hienoa ja herään tästä painajaisesta, joka teki minusta jonkun toisen.
