Miten sitä aina luulee, että on työelämässä kohta jo kaiken kokenut. Ja kumminkin tuon tuosta hämmästyy, ihmettelee ja ihailee jotain, mitä ei olisi voinut kuunaan kuvitella omilla aivoillaan.
Viime viikolla pop/jazzin tiloissa järjestettiin bassonsoiton lehtorimme Jakke Leivo kunniaksi läksiäistilaisuus. Ei se vielä mitään, että paikalle oli saapunut yli 80 Jaken oppilasta ja kollegaa - vaikka on sekin jo melkoinen saavutus. Moni kollega halusi osoittaa arvostustaan soittamalla tilaisuudessa, eikä sitäkään aina tapahdu. Pieni ihme on jo se, että paikalla olivat myös kaikki Jaken entiset ja nykyiset esimiehet viiden eri vuosikymmenen ajalta: musiikkineuvos Klaus Järvisen lisäksi Pop&Jazz Konservatorion nykyinen rehtori, Stadian-aikainen koulutusjohtaja, nykyinen Metropolian koulutuspäällikkö ja minä. Eikä siinä vielä kaikki: koulutuspäällikkö Jere Laukkanen kertoi puheessaan olevansa Jaken entinen oppilas, entinen alainen, entinen kollega kuin nykyinen esimieskin. Tällaisessa tarinassa kuullaan jo historian havinaa.
Mutta suurin kaikista oli se yksimielinen, yhdessä jaettu käsitys Jaken aina osoittamasta pedagogisesta rakkaudesta, humaaniudesta, ihmisen arvon tunnustamisesta, kollegiaalisuudesta ja kannustuksesta.
Elämäntyöstään pedagogina ja pop/jazzkoulutuksen yhtenä perustajana Jakke Leivo ei saanut kunniamerkkiä eikä kultakelloa. Hän sai vielä jotain parempaa, punaisen basson. Sellaiseen ei kai kukaan ole aiemmin yltänyt. 