Entisaikaan me koulutytöt tvistattiin välitunnilla. Tiedättehän: monen metrin kuminauhalenkin päissä oli kaverit, ja keskellä oleva hyppi kuminauhojen kanssa sik-sakkia. Silloin olimme hämmästyttävän taitavia temppujen tekijöitä, eikä nauha mennyt meiltä koskaan lopullisesti solmuun. Ehkäpä koulun pihan ohikulkeneet aikuiset katsoivat meitä kateellisina ja kaipasivat itselleenkin samanlaista notkeutta, tasapainon hallintaa ja monimutkaisen jalkatyöskentelyn taitoa.
Nykyinen sosiaalisen median maailma on vähän samanlaista temppujen tekemistä. Miten ihmeessä minua nuoremmat ehtivät tviittaamaan, mesettämään, bloggaamaan, käymään FB:ssä, Linkedinissä ja vielä omien juttujensa lisäksi katsomaan toisten kuvia, ehdottamaan yhteistä kirpputoria ja kommentoimaan tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita.
Ihmettelen, eikö nykypäivänä enää käytetä aikaa irroneen napin ompeluun, rikki menneen vetoketjun vaihtamiseen, sukan parsimiseen, takin renksun korjaamiseen tai repun irvistävän sauman siistimiseen? Minulla ainakin kertyy korjattavia vaatteita lipaston päälle enemmän kuin ehdin hoitaa pois alta. Ja aina tuntuu löytyvän jostain pyyhe, josta ripustuslenkki on katkennut. Puhumattakaan valokuvien arkistoimisesta, kellarin ja autotallin siivouksesta, tietokoneen kansiorakenteen uudistamisesta ja villakeräykseen menevien neuleiden komeroista paikantamisesta. Mutta sellainen lauluäänellä ohjattava sosiaalinen media voisi olla oiva uusi keksintö: voisi tehdä vaatehuoltoa ja järjestelyhommia - ja samalla olla vihellellen kavereiden kanssa linjalla.
