Haaveiletko sinä koskaan siitä, että edes kerran elämässä jokin ihana toiveesi toteutuisi? Varo tätä juttua, sillä
a) sinunkin toiveesi voi ihan oikeasti tulla joku päivä todeksi, nyt sen tiedän
b) tarina on niin myrkyllinen, että putoat kyllä tuoliltasi kun sen tässä paljastan.
Olen nimittäin rakastanut korvasieniä jo lapsesta asti. Äidin tekemä korvasienikastike oli parasta mitä tiesin. Ravintolassa vielä nykyäänkin valitsen sen annoksen, jossa on kyytipoikana niitä. Niihin liittyy maun lisäksi jotain mystista, maagista ja vaaran tuntua. Käsittelen aina ja ehdottomasti itse korvasienet, jos niitä jostain saan, niin ettei ole mitään erehdyksen paikkaa.
Jo 30 vuotta olen ollut kamalan kateellinen kaikille niille ihmisille, jotka kehuvat poimineensa ämpärikaupalla keväisin korvasieniä. Meillä Sydän-Hämeessä sellaista ei tapahdu, eikä vuosikymmeniin kukaan ole löytänyt niitä edes kastikeellista varten. Eipä silti, ainakin korkeakoulumaailmassa kevät on niin työtä täynnä, ettei toukokuussa mihinkään sieniretkeen ole juuri kerennyt. Mutta olen silti aina toivonut, että edes kerran elämässäni löytäisin suuren apajan, sellaisen että korit täyttyisivät hetkessä. Se olisi onneni täyttymys!
Viime viikonloppuna olin menossa mökiltä sukulaisteni tontille Hauholle haravoimaan ja polttamaan risuja, sillä siinä hommassa olen ihan haka. Lähtiessäni mökiltä muistin, että paikallisten marttojen perennanvaihtopäivät ovat kyläkaupalla. Sinne siis ensin. Mutta vesiperä tuli: siellä ei enää ristin sielua ollut, kun vihdoin pääsin paikalle. No,harmitti kyllä tosi paljon, sillä ehkäpä juuri tänä keväänä olisi löytynyt sellaisia lajikkeita, jotka penkeissäni menestyisivät. Hitsin hitsi, kun minä tyhmä missaan vuoden ainokaisen perinnetaimipäivän. Oikein sätin itseäni. Ja vielä enemmän, kun huomasin että kännykkä oli jäänyt mökille. Sitäkin vielä täytyisi siis palata hakemaan ja vasta sitten lähteä risujen ja rankojen pariin. Oi elämä miten tässä nyt kompuroidaan!
Vaan paluumatkalla tuli mieleeni, että voisihan sitä töppäilyjen kompensaatioksi vilkaista metsästä korvasieniä. Ja ensi laakista tärppäsi: aivan mieletön paikka, joka askeleella löytyi uusia ja uusia ihan loppumattomiin. Parissa tunnissa täyttyi kahdeksan muovikassillista (Huom! autossani on aina mukana sieniveitsi ja muovikassirulla), niin ettei meinannut niitä jaksaa autolle kantaa. Ja voin vakuuttaa, ettei kilpailijoita näkynyt maisemissa, sillä samaan aikaan alkoi Suomi-USa-ottelu. Hiljaista oli kylätiellä - paitsi että kevään ensimmäinen käki kukkui minulle monta tuntia yhteen menoon. Satumaista!
Nyt kyllä uskon, että haaveet voivat elämässä toteutua ja harmistus muuttua hurmioksi. Ainoa paha puoli oli, etten voinut tuoda saaliistani osinkoa kollegoille. Meillä johtajilla kun on yt-neuvottelut olleet meneillään, joten voisi olla melko suspektia tuoda "mökkituliaisina" työkavereille korvasieniä!
Mutta jonkun dekkarin voisin kyllä aiheesta kirjoittaa, sen verran kiehtovan juoni-idean näistä ihmeellisistä metsän antimista varmaan saisi.
