Koko päivän putoili tähtimäisiä, kevyesti kinostuvia lumihiutaleita. Kaupungin vanhat korttelit olivat jo edellisenä päivänä huokailleet, kun tiesivät joulukatujen täyttyvän kiireisistä kulkijoista. Yleensä hyvin kasvatetut jouluvalotkin olivat varustautuneet iskemään kipinää pelkästä kiukusta, kun lumivallien, umpeen tuiskunneiden ajokaistojen, urheiden lumiaurojen, epätoivoisten henkilöautojen ja myöhästelevien raitiovaunujen kaaos ei totisesti ennustanut korville mitään sointujen sinfoniaa.
Mutta nyt olikin yhtäkkiä toisenlainen tunnelma. Lumisade oli kuivaa ja kirpeää ja se tuntui huovuttaneen kaupungin ääriviivat pumpuliksi. Valo ja häikäisevä puhtaus olivat selvästi laskeutuneet maan päälle. Kun ympäristö ulkona näytti lumikuningattaren viitalta - sellaiselta kuin Rudolf Koivu on sen joskus satuun kuvittanut - oli kuin samalla olisi hellä henkäys puhaltanut ihmisivilinään.
Autojaan kinoksesta kaivelevat hymyilivät ja totesivat tyynesti tällaista tämän olevan kaupungissa. Kuljettajat hiljensivät vauhtia jo kaukaa ja päästivät suojatien yli. Kadulla tuntematon todellinen herrasmies auttoi kauppakassien kantamisessa kotiovelle. Taloyhtiön huoltomies oli tuonut rappukäytävään tuoksuvan oikean joulukuusen, josta me asukkaat emme raskisi luopua edes loppiaisena.
Joulun ihme oli kuitenkin eniten läsnä lumisella kapealla jalkakäytävällä. Nuori isä työnsi vauvanvaunuja hankalakulkuisella ja muhkuraisella uralla. Lapsonen vaunuissa oli vielä ihan pieni, ei siis mikään taaperoikäinen. Mutta isä lauloi vaunuja työntäessään hänelle lempeällä äänellä Päivänsädettä ja menninkäistä ääneen. ”Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa…” kuului selvästi talvisäässä. ”Maailmassa on toivoa”, ajattelivat näyteikkunoiden jouluenkelit ja päättivät lennähtää kuiskimaan samaa laulua kaupungin kaikille pikkuruisille korville. Joulu kun on lasten juhla.
Tämän tositarinan myötä toivon kaikille teille tunnelmallista ja tuoksuvaa joulua! 
Tiedän kyllä, mitä fokusoinnilla oikeasti tarkoitetaan silloin, kun puhutaan elämänhallinnasta ja mielenrauhasta. Osallistuin 10 vuotta sitten erääseen huomattavasti aikaansa edellä olevaan koulutukseen. Siinä keskityttiin opettelemaan uudenlaisia tapoja kehittyä johtajana ja ihmisenä. Mindfulness, meditaatio, fokusointi ja Thich Nhat Hanhin kirjat tulivat silloin tutuiksi. En nyt voi sanoa elämäni kokonaan muuttuneen tämän koulutusohjelman ansiosta, mutta jotain aivan erityislaatuista siinä oli. Jotain pieniä, vaikka harmi kyllä ehkä kovin ohuiksi jääneitä säikeitä siitä jäi arjen voimavaroiksi.
Erityislaatuisuutta on minusta myös Metropolian uudessa Focus-lehdessä, joka on muotoiltu ihan uudenlaiseksi lukukokemukseksi World Design Capital Helsinki 2012 vuoden kunniaksi. Erikoisnumeron taitosta järjestettiin omille opiskelijoillemme kilpailu, jonka voitti nyt kolmannen vuosikurssin medianomiopiskelioja Tuomas Kämäräinen. Taiton on tehnyt tekstiilisuunnittelun opiskelijamme Tanja Kallio. Valokuvat ovat opettajamme Heidi Söderholmin tai muutamien muiden hänen kollegoittensa tai opiskelijoidemme käsialaa. Jutut kertovat esimerkiksi arjen kaupunkimuotoilusta, pöyöräilyinnovaatioista, Leppävaaran alueen hammashoitoloiden viihtyisyyttä lisäävistä sisustussuunnitelmista, avustajakoirien palkitsemiseen kehitetystä automaatista ja komeasti palkitusta, painoteknisesti tuotettavasta viljelykalvoideasta Agroprint.
Tämän juuri ilmestyneen Focuksen sivuilta avautuu totta tosiaan kuva innostuneiden ja luovien ihmisten Metropoliasta! Focusoi sinäkin digipaperisen lehden parissa osoitteessa http://www.e-julkaisu.fi/metropolia/focus_2012_2/ .
Nykypäivänä on harvoja asioita, joiden pysyvyyteen voi luottaa. Jos muutat kotisi metsän siimekseen voidaksesi olla kaukana kaikesta hälystä, huomenna naapuritontillesi rakennetaan moottorikelkkareitti. Jos luulit WSOY:n ja sen Bulevardilla aina sijainneen upean talon olevan suomalaisen kirjallisuuden ikuinen linnakke, niin kohta luet pörssiuutisista yrityskaupoista ja talon tyhjenemisestä. Jos olit joka päivä kiitollinen Hämeentien yksikön erinomaisista vahtimestareista, niin eipä aikaakaan kun kilpailutus pyyhkäisee alleen loistavasti sujuneen yhteistyön ja arkipäivässä syntyneen keskinäisen arvostuksen.
Siksi me metropolialaiset voimme olla tosi ylpeitä musiikin koulutusohjelmastamme. Vuodesta toiseen olemme voineet luottaa opiskelijoidemme korkeaan tasoon ja takuuvarmaan esiintymiseen. Tämän vuoden oopperaproduktio, suomen- tai pikemminkin stadinkielinen Taikahuilu sen taas osoitti: upeita lauluääniä, kekseliäs ja viihdyttävä ohjaus, riemastuttavaa roolityötä ja näyttämöliikkumista sekä oman oopperaorkesterin mahtava osaaminen. Sellainen ei synny ilman päteviä opettajia ja yhdessä jaettua tekemisen paloa. Se on ollut jotain pysyvää jo 13 vuoden ajan.
Taikahuilu itse on muuten jo 221 vuotta vanhana teoksena varsinainen kestävän kulutuksen lippulaiva. Mitähän meidän ajastamme on elävää vielä vuonna 2233?
Helsingissä on muotoilupääkaupunkivuonna tuntunut siltä, että kaikki on designia. Jos koululuokka kutoo puiston puihin villalangasta tageja, niin kyse on designista. Jos lähiön ostarilla tuunataan yhdessä polkupyöriä, niin sitä pidetään design-tapahtumana. Designia käytetään etuliitteenä missä vain yhdyssanassa: on deignikkunaa ja designvisaa. WDC Helsinki 2012 -organisaatio kertoo Internet-sivuillaan jopa, että "design pyörittää maailmaa, jossa me kaikki elämme".
Kirjoitin lokakuussa Tiedepolitiikka-lehteen hieman kriittissävyisen jutun design-käsitteen laajentumisesta ja palvelumuotoilusta. Minusta kun on tuntunut kummalliselta, että tapahtumatuottamisesta ja siis kulttuurituottajien ammatista on yhtäkkiä tullut palvelumuotoilua ja soveltavan teatterin menetelmistä design-pelejä. Tähän designin käsitteen venymiseen on nyt myös Hesari kiinnittänyt huomiota esimerkiksi viime lauantaina ja tänään.
Sinänsä ei liene hassumpaa, että käytetään ihmisiä innostavia käsitteitä ja järjestetään tapahtumia, joissa kaupunkilaiset kokevat olevansa pääosassa. Jos suunnittelu-sanan sijaan on voimaannuttavampaa käyttää muotoilun käsitettä, niin liekö suurta ongelmaa? Tärkeätä kai olisi se, että tulos on nautittavaa ja esteettisesti kestävää. Se taas voi olla makuasia. Vai mitä sanotte tästä Singaporen taidesillasta?
Shanghain modernin taiteen museossa MoCA:ssa voivat niin kiinalaiset kuin suomalaiset ekspatriootitkin käydä fiilistelemässä vielä joulukuun alkuun asti kotimaamme värikkäästi muotoiltuja kasvoja Design colours life -näyttelyssä. Ainakin minä tunsin suurta jälleennäkemisen riemua, kun illalla melko pimeässä People´s Parkissa tunnistin yhtäkkiä oikean rakennuksen Maija Isolan tuttujen Marimekko-kankaiden perusteella. Näyttely oli osa Radical Design Weekiä, joka on suurin muotoilupääkaupunkivuoden tapahtuma ulkomailla.
Siinä, missä Metropolian näyttely Urban Inspiration from Finland esitteli shanghailaisille tulevaisuuden kaupunkielämää ja taiteen mahdollisuuksia paremman yhdyskuntasuunnittelun tukena, Design colours life nojasi nostalgiaan: raitakuoseihin, Armi Ratian Bökars-kartanon henkiseen idylliin, suomalaiseen saunaan ja puhtaisiin uimavesiin. MoCA:n näyttely oli esteettisesti ainakin minulle aivan ihana elämys, mutta Metropolian näyttelyn uusia luovia ratkaisuja etsivä lähestymistapa vaikuttavampi.
MoCA:n rakennus on muuten entinen kasvihuone. Uudenlaista kasvatusajattelua sekin: Kiina uskoo tällä hetkellä valtavasti luovuuteen ja sen merkitykseen hyvinvoinnin lisäämisessä. Suomikin uskoi edellisellä hallituskaudella, mutta nyt ajat ovat muuttuneet. Onkohan jo suunnitelmia tehty sen suhteen, millainen kasvihuone, konepaja tai palvelinhalli Musiikkitalosta saataisiin?
Design colours life, MoCA, Shanghai Nov 2012 
Viime viikolla opin uuden käsitteen TIC eli This is China! Kun kahden hengen hotellihuone maksoi vain 38 euroa päivässä, saattoi tyytyväisenä todeta "tii ai sii". Kun hotellin aamiaisella ei saanut lainkaan kahvia eikä mitään muutakaan, minkä voisi tunnistaa paitsi vesimelonin viipaleet, niin "tiiaisii" saattoi kuulua puheessa hieman uudenlaisilla painotuksilla. Kun puoli vuotta sitten sovittu päättäjäseminaarin aikataulu ja ohjelma piti yhteistyöyliopiston toiveesta muuttaa vain vähän ennen h-hetkeä, niin oli hyvä muistaa suomalaisten Kiina-konkareiden neuvo: "persistent, patient, polite".
Metropolia oli viime viikolla näyttävästi mukana Suomi-designin suurtapahtumassa Radical Design Week Shanghaissa. Järjestimme hyvään arjen muotoiluun liittyvän näyttelyn, suomalaisten ja kiinalaisten opiskelijoiden yhteisiä työpajoja, presentaatioita ja korkean tason päättäjäseminaarin sisarkaupunkien Shanghain ja Espoon urbaaneista haasteista. Metropolialaista osaamista kelpasi ylpeänä esittää. Jokin toinen taho olisi ehkä lähtenyt esittelemään muotoilun ja taiteen saavutuksia hieman vähemmän kunnianhimoisesti, mutta me laitoimme kaikki kykymme peliin. Lopputuloksesta voi sanoa: hyvä me, hyvä kulttuurin ja luovan alan klusteri, eläköön suomalainen radikaali design-ajattelu! 
Nyt tuntuu siltä, että päivä alkaa hämärtää jo alkuillasta ja ettei päivää kulu ilman pientä tai suurta vesisadetta. Kumisaappaat, villasukat ja sadetakki kokoontaitettavan ja työlaukkuun mahtuvan sateenvarjon ohella ovat "a girl's best friend", eivät suinkaan timantit. Kirkasvalolamppu on monen koeteltu keino varmistaa selviäminen pimeän vuodenajan koettelemuksesta - ja niin se on minunkin.
Olen kuitenkin huomannut, että päivää kirkastaa myös ihmeellisellä tavalla tutun työtoverin tervehdys. Miten mukavaa onkaan, kun huomaa tuntevansa lähes jokaisen Metropolian käytävillä. Miten sitä aina ilahtuukin, kun joku heilauttaa autostaan kättä parkkipaikalla, toinen moikkaa jo kaukaa pihalla ja kolmas pysähtyy vaihtamaan muutaman sanan. Joku saattaa lempeästi sanoa morjens ihan korvan vieressä, jos olen meinannut touhuissani mennä huomaamatta ohi. Sellainen jos mikä luo yhteenkuuluvaisuutta ja yhteisöllisyyden fiilistä!
Erityisen kivaa on, kun jostain yhteydestä tuttuja opiskelijoita näkee ja heiltä voi kysyä kuulumisia. Kun minulla ei ole ollut ammattikorkeakoulussa koskaan suoraan opetukseen liittyviä tehtäviä, eivät opiskelijakontaktit ole ihan itsestään selvä asia. Sitä mukavampaa on, kun on sittenkin aika usein syntynyt yhteisiä projekteja tai muita yhteyksiä. Eikä ollenkaan ole hullumpaa, kun saa opiskella vaikkapa kiinaa samassa ryhmässä opiskelijoiden kanssa. Kyllä se panee nöyräksi ja antaa tärkeää perspektiiviä oppimiseen. 
Berliini on tällä hetkellä otsikoissa. "Rauhaa Berliinistä Balkanille" hehkutti maan suurin päivälehti Nobelin rauhanpalkintoa eilen. "Hoidetaan kämppä Berliinistä" kannusti sama lehti tänään kulttuurisivuillaan ja kertoi miten suomalaiset ovat taas taide ja taiteilijat edellä sankoin joukoin rantautuneet Saksan pääkaupungin suvaitsevaiseen ilmapiiriin.
Myös Metropolia on vahvassa Berliini-imussa. Olemme jo kaksi vuotta sitten päättäneet HTW Berlin -yliopiston kanssa, että haluamme kehittyä yhteistyössä toistemme kanssa ja tehdä molempien pääkaupunkien metropolielämästä maailman parasta. Yhteistyötä on ollut toki ennenkin, mutta nyt mahdollisuuksia on avautunut ihan uusista näkökulmista.
Viimeksi muutama päivä sitten metropolialaiset ja haateeveeläiset kokoontuivat tunnistamaan parhaita käytäntöjään ja yhteisiä tulevaisuuden polkuja aina vain paremman laadun takaamiseksi opiskelijoille. Iltaohjelmaan kuului tutustuminen tähän Hesarin "kämppään Berliinissä" eli Marburgstrasse 3:n House of Art and Creative Businessiin. Sellainen sivutoimipaikka tai Berliinin-kampus pitäisi saada kyllä Metropoliaankin.
Mutta kelpaisi kyllä myös kuvassa oleva HTW:n Wilhelminenhofin valtavan tilava, historialliseen AEG:n tehdasmiljööseen rakennettu kampus, vai mitä?
Työelämän laadusta ja hyvästä johtamisesta puhutaan tällä hetkellä paljon. Olipa kyse kansantalouden verokertymästä, eläkeiän nostamisesta tai sairauspoissaolojen vähentämisestä, ratkaisuksi tarjotaan poikkeuksetta työpaikan innostavaa henkeä ja täyden kympin pomoja.
Meillä on siitä erikoinen maa, että tällaisista yhden asian aatteista saattaa syntyä jotain ihan erinomaista ja innovatiivista. Suomi tietoyhteiskunnaksi oli 90-luvulla todella onnistunut tavoite. Sisältö-Suomi oli 2000-luvun alun boomi, jossa luovat kulttuurisisällöt nostettiin kilpailukyvyn veturiksi. Aika ei ollut silloin kypsä, koska digitaalinen viestintä ei ollut tarpeeksi kehittynyttä kulttuurisisältöjen välittämiseen. Mutta nyt oikeastaan kaikki se on toteutunut, josta silloin esitettiin huikeita, tieteiselokuvalta vaikuttavia visioita. Niinpä uskon, että työelämän kehittämisessä me kaikki voimme olla yhdessä tekemässä jotain sellaista, mikä ei missään muualla olisi mahdollista. Yhden aatteen maa voi nimittäin valjastaa kansalaisensa myös johonkin todella tärkeään, joka puhuttelee kaikkia.
Minulle työelämän laatu on tänä syksynä merkinnyt jotain aivan erityistä. 13 vuoden putki kulttuurialan johtajana on nyt vaihtunut tilapäisesti asiantuntijatehtäviin rehtorin yksikössä. Muutos tuli omasta toiveestani: näkökulman vaihtaminen välillä on ihan välttämätöntä, jos haluaa ettei parasta ennen -päiväys johtajana mene yhtäkkiä ohi. Tällainen mahdollisuus irtiottoon kertoo puolestaan siitä, miten Metropolian tavoitetta olla paras työpaikka korkeakoulusektorilla eletään todeksi monenlaisessa päätöksenteossa. Kun minun tilannettani kuultiin ja toivettani arvostettiin, on ihan varma että itse taas johtajantyöhöni palattuani osaan tunnistaa muiden tarpeita paremmin. Hyvän johtamisen juju on siis ihan siinäkin, että se välittyy ja moninkertaistuu mallioppimisen avulla.
Parasta ennen -päivämäärä on muuten tosi hyvä keksintö. Kyllä sen näkeminen aina valpastuttaa ihmisen toimimaan, eikö?
Minulta pöllittiin kesällä 15 vuotta vanha Peugeot-fillari. Onneksi sain vihjeen, että Tikkurilassa on käytettyjä pyöriä myyvä kunnon kauppa. Marssin sinne ja ostin sen ainoan hybridin, joka oli myynnissä. Mukulakivillä kun pääosin fillaroi, niin etupyöräjousitus kummasti auttaa siihen ihan mielettömään täristykseen, joka varsinkin Korkeavuorenkadun alamäessä vaanii. Ehkä suurempi nopeus vähentäisi tärinätautia. Mutta henki kulta ennen kaikkea, ajattelen minä. Tosin on minulla toinenkin keino city-pyöräilyssä selviämistä varten. Sitä en kehtaa julkisesti paljastaa, mutta jos joku näkee keskustassa jonkun ajelevan minihameessa ja korkokengissä, niin saa etsiä tuntomerkkejä.
Ihminen on siitä kumma olento, että se innostuu toisten yllyttämänä. Metropolian johtoryhmässä yksi jäsen pyöräilee tosi pitkiä työmatkoja ja toimipisteiden välejä. Fillarijengi on ensimmäisiä ammattikorkeakoulumme sosiaalisen median kautta syntyneitä aktiivisia ryhmiä. Kulttuurialan kehittämispäivillä eräs meidän loistava muusikko-opettajamme kertoi miten aina pyöräilee joka paikkaan ja aamullakin töihin mennessä ajaa ensin harhasuuntaan saadakseen hieman haastetta päivään. Se kuulosti minusta niin uskomattomalta ja urhoolliselta, että sen jälkeen olen alkanut fillaroida ihan systemaattisesti minäkin.
Helsingin design-vuoden kunniaksi avattiin kesällä Baana. Se on city-pyöräilijän unelma ja esteettisestikin vallan elämyksellinen juttu. Jos kaupunkiunelmia saisi vapaasti lennättää, niin minä toivoisin vastaavaa fillaribaanaa Metropolian tulevia kampuksia yhdistämään. Maailman muissakin metropoleissa pyöräily on pop. Esimerkiksi kumppaniyliopistossamme HTW Berlinissä, jonka tunnusväri on tottakai - vihreä!
Minulla on kaksi sisarta ja isoveli. Olemme oikein perihämäläistä sukua ja rakastamme tietysti Nopolan tyttöjen Eila ja Rampe -tarinoita. Toisaalta tiedämme, ettei meidän ammoisilla asuinsijoillamme äitiä sanottu sillanpääläisittäin äiteeksi, vaan kyllä se aina on ollut Luopioisissa äite. Hämäläisten hitaus sen sijaan saattaa olla enemmänkin legendaa, koska ainakin sisarusteni marjaämpärit täyttyvät sellaista vauhtia ettei kai kukaan pistä paremmaksi. Minä olen ollut lapsesta saakka kaikkein hitain ja kyllä sitä aina ilkuttiinkin. "Tuire jää viimeiseksi soppajonossa" oli meidän perheen yleinen vitsi, vaikkei sitä moni nykyään ehkä usko.
Vaan onpa minullakin marjastuksessa salainen ase: ahomansikat. Kun on vähän hidas, niin ehtii kai sitten katsoa tarkemmin kaikki uudet hakkuuaukeat ja tunnistaa juuri ne notkelmat, joissa ensimmäisen sadon suurimmat marjat kypsyvät. Ja mikä parasta, metsämansikoiden kanssa viitseliäisyys on tärkeämpää kuin nopsat sormet: mikään muu marja ei osaa piiloutua niin hyvin nuokkuvarren suojassa eikä mustikka samaan tapaan vaadi sitä, että tarvitsee katsoa, paitsi eteensä, myös niin taakseen kuin sivulleen punaisen vilahduksen tavoittaakseen.
Ajattelen usein, että Metropolian kulttuuriala on oikein varsinainen mansikkapaikka. Kun sen opiskelijoiden ja koko henkilökunnan suuntaan katsoo, tietää jo kokemuksesta että sieltä jos mistä löytyy. Kun menee lähemmäksi, on ihan innoissaan kaikesta mitä silmien eteen levittäytyy. Suurin ilo ja kiitollisuus syntyy kuitenkin kaikesta siitä yllättävästä, mikä aluksi on kätkössä mutta mikä jonain luovana hetkenä piirtyy esiin. Kuten erään alumnin perustamasta runokahvilasta, elokuvan, radion ja tv:n opiskelijoiden monipuolisesta osaamisesta ja hyvästä sijoittumisesta työelämään, yhden opettajan ei-tehdä-siitä-nyt-numeroa -tyyliin tekemästä Chopin-harvinaisuuksien levytyksestä ja toisen Helsingin kaunein ääni -installaatiosta Musiikkitalossa. Kurkista sinäkin: vehreys on ihanaa, mutta parasta on jos sen keskellä pilkahtaa punaista! 
Ammattikorkeakouluilla on jo ensi vuodesta alkaen odotettavissa melkoisia muutoksia. Jokaisen korkeakoulun on mietittävä juuri oma profiilinsa ja painioalansa ja tehtävä myös ehdotus koulutusvastuistaan. Kaikki ammattikorkeakoulut joutuvat myös hakemaan uudelleen toimilupaansa, mikä antaa opetusministeriölle voimakkaan mahdollisuuden ohjata koulutuspolitiikkaa hallitusohjelman mukaisesti.
Myös rahoituksemme pohjana olevat tavoitteet ja mitattavat tulokset muuttuvat aiemmasta. Siksi Metropolian johto aloitti syyslukukauden työt pitämällä kaksipäiväisen strategiaseminaarin Kirkkonummella. Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten lisäksi Kirkkonummihan on yksi ammattikorkeakoulumme ylläpitäjistä, joten seminaaripaikan valinnut osoitti minusta erinomaista pelisilmää.
Rentouttavan kesäloman tai ehkäpä kollegojen jälleennäkemisen riemun johdosta jokainen pystyi antamaan tilaisuudessa parastaan. Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin rehtorimme yksiselitteinen kannanotto ja muistutus siitä, että Metropoliaa ohjaavat sen omat arvot ja ehdottoman eettinen toiminta. Me emme tee töitä vain saavuttaaksemme tulosmittarin tavoitteita emmekä lähde manipuloimaan toimintatapoja, jotta Metropolia päihittäisi vertailussa kilpailijansa. Suomen suurimpana ammattikorkeakouluna meidän tulee olla esimerkkinä muille: pika-arpojen haaliminen ei ole meidän tiemme.
En tietääkseni ole koskaan yrittänyt saada nopeita voittoja. Mutta jouduin kotiin palatessani miettimään, olinko tehnyt jotain väärää kirkkonummelaisille. Sikäläinen punkki oli nimittäin illalla päättänyt purra minua. Olikohan sillä jokin viesti, kova pelisilmä vai halusiko se vain ilmaisen kyydin stadiin?
Entisaikaan me koulutytöt tvistattiin välitunnilla. Tiedättehän: monen metrin kuminauhalenkin päissä oli kaverit, ja keskellä oleva hyppi kuminauhojen kanssa sik-sakkia. Silloin olimme hämmästyttävän taitavia temppujen tekijöitä, eikä nauha mennyt meiltä koskaan lopullisesti solmuun. Ehkäpä koulun pihan ohikulkeneet aikuiset katsoivat meitä kateellisina ja kaipasivat itselleenkin samanlaista notkeutta, tasapainon hallintaa ja monimutkaisen jalkatyöskentelyn taitoa.
Nykyinen sosiaalisen median maailma on vähän samanlaista temppujen tekemistä. Miten ihmeessä minua nuoremmat ehtivät tviittaamaan, mesettämään, bloggaamaan, käymään FB:ssä, Linkedinissä ja vielä omien juttujensa lisäksi katsomaan toisten kuvia, ehdottamaan yhteistä kirpputoria ja kommentoimaan tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita.
Ihmettelen, eikö nykypäivänä enää käytetä aikaa irroneen napin ompeluun, rikki menneen vetoketjun vaihtamiseen, sukan parsimiseen, takin renksun korjaamiseen tai repun irvistävän sauman siistimiseen? Minulla ainakin kertyy korjattavia vaatteita lipaston päälle enemmän kuin ehdin hoitaa pois alta. Ja aina tuntuu löytyvän jostain pyyhe, josta ripustuslenkki on katkennut. Puhumattakaan valokuvien arkistoimisesta, kellarin ja autotallin siivouksesta, tietokoneen kansiorakenteen uudistamisesta ja villakeräykseen menevien neuleiden komeroista paikantamisesta. Mutta sellainen lauluäänellä ohjattava sosiaalinen media voisi olla oiva uusi keksintö: voisi tehdä vaatehuoltoa ja järjestelyhommia - ja samalla olla vihellellen kavereiden kanssa linjalla.
Miten sitä aina luulee, että on työelämässä kohta jo kaiken kokenut. Ja kumminkin tuon tuosta hämmästyy, ihmettelee ja ihailee jotain, mitä ei olisi voinut kuunaan kuvitella omilla aivoillaan.
Viime viikolla pop/jazzin tiloissa järjestettiin bassonsoiton lehtorimme Jakke Leivo kunniaksi läksiäistilaisuus. Ei se vielä mitään, että paikalle oli saapunut yli 80 Jaken oppilasta ja kollegaa - vaikka on sekin jo melkoinen saavutus. Moni halusi osoittaa arvostustaan soittamalla tilaisuudessa, eikä sitäkään aina tapahdu. Pieni ihme on jo se, että paikalla olivat myös kaikki Jaken entiset ja nykyiset esimiehet viiden eri vuosikymmenen ajalta: musiikkineuvos Klaus Järvisen lisäksi Pop&Jazz Konservatorion nykyinen rehtori, Stadian-aikainen koulutusjohtaja, nykyinen Metropolian koulutuspäällikkö ja minä. Eikä siinä vielä kaikki: koulutuspäällikkö Jere Laukkanen kertoi puheessaan olevansa Jaken entinen oppilas, entinen alainen, entinen kollega ja nykyinen esimies.
Mutta suurin kaikista oli se yksimielinen, yhdessä jaettu käsitys Jaken aina osoittamasta pedagogisesta rakkaudesta, humaaniudesta, ihmisen arvon tunnustamisesta, kollegiaalisuudesta ja kannustuksesta.
Elämäntyöstään pedagogina ja pop/jazzkoulutuksen yhtenä perustajana Jakke Leivo ei saanut mitalia eikä kultakelloa. Hän sai vielä jotain parempaa: punaisen basson. Sellaiseen kunniamerkkiin ei kai kukaan ole aiemmin yltänyt.
Miten uskomattoman ihana suomalainen luonto oli kuluneena lauantaina. Ajelimme pienellä porukalla musiikkikasvatuksen lehtorimme väitöstilaisuuteen Jyväskylään. Matkalla ei voinut muuta kuin tasaisin välein huudahtaa: "Voi miten kaunista!" Aurinkoisessa säässä kotimaamme tuntui paratiisilta.
Saman päivän aamuyöstä Suomi oli näyttänyt Hyvinkäällä toiset kasvonsa. Väkivallan, ihmiselämän vähättelyn ja ihmisenä olemisen kyvyn vääristyneet muodot.
Jyväskylässä vastaväittäjänä toiminut kasvatustieteen professori Eero Ropo piti harvinaisen mieleenjäävän ja viisaan johdantopuheen. Hän korosti suuresti musiikin merkitystä ihmiseksi kasvamisessa ja ihmisenä säilymisessä. Hänen mukaansa lapset ja nuoret ovat tilanteessa, jossa median arvot korostavat kohtuuttoman paljon ihmisten välisiä suhteita. Kun oikeassa elämässä niissä väistämättä kohdataan pettymyksiä, seurauksena saattaa olla näitä järkyttäviä väkivallan tekoja - jos mitään muita tärkeitä suhteita ei ole rinnalla. Taide ja musiikki ovat hänen mukaansa tärkeita juuri siksi, että oman tekemisen ja kokemisen kautta syntyy syvällinen, ei-verbaalinen ja muita elämän pettymyksiä kompensoiva tunnesuhde.
Juuri tällä hallituskaudella on päätetty säästää taiteen ja kulttuurin rahoituksesta. Millähän saisi päättäjät ja vaikuttajat lukemaan Laura Huhtinen-Hildénin toissapäivänä hyväksytyn väitöskirjan "Kohti sensitiivistä musiikinopetusta"? Siinä kun tarkastellaan kysymystä, millainen koulutus antaa musiikkipedagogelle ammattitaidon ihmisten kohtaamiseen ja työskentelyyn paremman elämän puolesta!
