Runoilija Risto Rasa on kirjoittanut: "Kolmivuotias opettaa minulle kasvien nimiä. Maailmassa on vielä toivoa, ajattelen." Tämä runo tuli minulle mieleen näin äitienpäivän iltana. Kun nimittäin sain vielä klo 23 aikaan houkuteltua 82-vuotiaan äitini joogaamaan kanssani DVD:n ääressä, niin ajattelin että maailmassa on todella paljon toivoa.
Metropoliassa on käynnistymässä unelmakampuksien suunnittelu Myllypuroon, Leppävaaraan, Myyrmäkeen ja Arabianrantaan. Kulttuuriala kootaan Vanhankaupunginlahden ympäristön historiallisiin, mutta samalla aktiivista kaupunkikulttuuria sykkiviin maisemiin. Pop & Jazz Konservatorion kanssa on jo pitkään suunniteltu kokonaisuutta, jossa opiskelijoiden lisäksi saman katon alla olisi alan toimijoita, yhdistyksiä, järjestöjä, yrittäjiä, klubitilaa, muskareita, taidetyöpajoja ja vaikkapa edullista treeni- tai studiotilaa luovien ihmisten muuttuville tilatarpeille. Kun visuaaliset taiteet, mediaosaaminen ja vaatetusala siirtyvät kaikki samalle alueelle, tuloksena on melkoisen lyömätön yhdistelmä positiivista pörinää.
Tärkeintä silti olisi, että saisimme opiskeliojta mukaan miettimään, millaisen kampuksen he haluaisivat ja miten he voivat ottaa tilan omakseen. Alla oleva kuva Metropolian Tavi-talosta kertoo esimerkin, mistä ei haluaisi korkeakouluyhteisössä luopua: kyvystä olla yhdessä, laskea kierroksia, hengittää ja tuntea olevansa kokonainen.
Jos huomaat yhtäkkiä Tikkurilassa jalkakäytävään maalatut iloisen pinkit ja koivunvihreät ruutukuviot, niin olet päässyt mahdollisesti
1) ruutuhyppelijän taivaaseen
2) säkkipillinsoittajan uniin
3) Vantaan Designikkunan äärelle.
Jos valitset ykkösen, niin saat jäädä Metropolian kulttuurialalle suunnittelemaan muiden polvisukissa ja tennareissa kulkevien kanssa uutta nostalgiatietokonepeliä.
Jos valitset kakkosen, niin saat suunnitella pastellivärisestä skottiruutukankaasta itsellesi uuden fillariasun..
Jos valitset kolmosen, niin pääset ihailemaan Metropolian muotoilun, vaatetusalan ja viestinnän opiskelijoiden suunnittelemia prototyyppejä, suunnitelmia, animaatioita, urheiluvaatemallistoja ja vaikka mitä muita projekti- ja opinnätetöitä. Ne on koottu upeaan ja valoisaan kevätnäyttelyyn Vantaan WDC-vuotta varten perustettuun Designikkuna-näyttelytilaan.
Kevätnäyttely 2012 on avoinna ti-pe klo 11-18 ja la klo 11-15 osoitteessa Asematie 3. STIG OMBORD!
Minulla on käytössäni pettämätön testi. Jos soittaa nimittäin työasioissa jollekulle perjantaina klo 16 jälkeen ja tämä vastaa työhuoneestaan, niin siinä on laakista selvillä kaikkein ahkerin, tunnollisin, sitoutunein - ja työhulluin työkaveri. Muiden muassa Metropolian talouspäällikön kanssa me vitsailemme keskinäisestä "perjantaipuhelustamme", kun viikon päätteeksi aina saamme toisemme puhelimitse kiinni ja sen ansiosta pöydät puhtaiksi kertyneistä selvitettävistä asioista.
Jo 16 vuotta sitten eräs vierailija katsoi tehokasta työntekoamme Sibelius-Akatemian koulutuskeskuksessa perjantai-iltapäivällä. En koskaa unohda hänen ihailevaa toteamustaan: "Jos te olisitte pörssissä, niin ostaisin heti osakkeita."
Kerron teille toisenkin pettämättömän testin. Minut saa nimittäin todella suuttumaan väittämällä, että julkisella sektorilla toimitaan tehottomasti ja epäinnovatiivisesti. Juttuhan on juuri päinvastoin! Missään ei ole yhtä vastuuntuntoisia, fiksuja, kekseliäitä, sydämestään parempaa yhteiskuntaa ja kanssaihmisten hyvää tavoittelevia ihmisiä kuin verorahoilla toimivat. Eikä tässä vielä kaikki: koko homma ilman bonuksia, sitouttamispalkkioita ja hyvä veli -verkoston tarjoamia asuntoetuja.
Pistäkää paremmaksi: missä muussa yksikössä hallintokerros on näin täynnä väkeä perjantaina klo 18 jälkeen?
Hommaa riittää Hämeentiellä
Tänä talvena lunta oli niin paljon, että Tavi-talon parkkipaikka-alue pieneni pienenemistään lumivallien tieltä. Ensimmäistä kertaa amk-työhistoriani aikana myös autopaikkani kyltti peittyi valtaviin kinoksiin. Tosin onhan niitä kunnon talvia ollut viime vuosina useita, joten lieneekö vaikutusta sillä, että aiemmat, reippaat SuperVaxi-vahtimestarimme näkyivät usein pihalla lumitöissä pitämässä paikat kunnossa.
Yhtenä aamuna lumivalliin oli kuitenkin ilmestynyt herttainen tee-se-itse -kyltti merkkaamaan autoni perinteistä reviiriä. Tietysti aavistin, että todennäköisesti Tavi-talon hyvät hengettäret ne ovat pitäneet minun puoliani, jotta kokousrumbat eri puolilla kaupunkia sujuisivat aikataulussa. Mutta kun olen päättänyt ylläpitää kasvatuksellista otetta nuoriin, sinänsä erittäin asiallisiin ja fiksuihin uusiin vahtimestareihimme, niin ajattelin käyttää tämänkin tilaisuuden hyväksi. Niinpä pistin jälleen pääni heidän koppiinsa ja kiitin kauniisti huomaavaisuudesta ja hyvistä hoksottimista autopaikkani kyltittämisessä. Paikalla ollut iltavaksi ei ottanut kunniaa asiasta, mutta pyysin välittämään terveiset muille. Ehkäpä asiasta ja päivän "hyvästä teosta" tulee heidän kesken jotain jutun juurta ja ehkäpä siitä jää pieni muistijälki mielen pohjalle.
Ei siksi, että johtajan autopaikan täytyisi olla vahtimestarien erityinen silmäterä, vaan siksi, että huomaavaisuus toisia kohtaan työyhteisössä on niin suurenmoinen voimavara. Se tuottaa loppujen lopuksi myös itselle tyytyväistä mieltä, mutta voi kirkastaa todella monen muun päivän!
Tässä eräänä päivänä Tavi-talon piha oli niin syvässä lumisohjossa, että hädin tuskin pääsi perille ajamaan. Sellaista ei ollut tapahtunut kai koskaan ennen, ei ainakaan SuperVaxiemme Matin ja Kentsun aikaan.
Tästä uudesta ilmiöstä perin energisoituneena päätin kokeilla kasvatuksellisia keinoja nykyisiin vahtimestareihimme. Pistin pääni reippaasti heidän lasikoppinsa ja kysyin, löytyykö meiltä lumilapiota. "Juu, kyllä löytyy useampiakin", he vastasivat. "Aivan erinomaista: nähkääs minä olen tämän talon johtaja, tuolla pihalla on kamala sohjo, ja aion mennä luomaan sen pois", minä kerroin heille, "mutta voi voi, juuri nyt minulla alkaa palaveri. Ehdin lumitöihin vasta ruokatunnilla."
Ja kuinkas sitten kävikään. Kokouksen jälkeen marssin ala-aulaan, jossa kaksi lumilapiota nökötti kuin nököttikin esillä. Ehdin jo iloita kasvatustyöni hedelmistä, kunnes huomasin työvälineet täysin käyttämättömiksi. Vähän yritin vikistä lasikoppiin päin, että "vieläköhän siellä on sitä sohjoa", muttei sillä mitään tehoa ollut. Se siitä yrityksestä olla pedagogisesti kekseliäs.
Alla oleva valokuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa siitä, mitä sitten tapahtui. Mutta oikeasti: ruokiksen käyttäminen ulkotöihin oli tavattoman virkistävää ja hauskaa. Oikein pursusin työn iloa sen jälkeen. Niinpä ymmärrän yskän, jos työtoverini jatkossa toivottavat minut - ei suinkaan niin pitkälle kuin pippuri kasvaa - vaan lapiohommiin pihalle.
Pakko-sanalla on paha kaiku: pakkoluovutus, pakkopaita, pakkoliitos, pakkoruotsi ja nyt viimeiseksi pakkohaku. Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ehdotti toissapäivänä, että nuoret hakeutuisivat joukolla koulutusohjelmiin, jonne on kaikkein vaikein päästä. Näin protestoitaisiin ns. pakkohakua vastaan. Tiedättehän: säilyttääkseen työmarkkinatukensa vailla koulutusta olevat alle 25-vuotiaat nuoret joutuvat hakemaan vähintään kolmeen oppilaitokseen tai ammattikorkeakouluun.
Metropolian kulttuurialan neljä koulutusohjelmaa oli päässyt niiden 10 joukkoon, joista paikan saaminen on Suomessa kaikkein vaikeinta. Esittävä taide, vaatetusala, pop/jazz ja elokuva mainittiin, mutta tosiasiassa meidän kulttuurituotantomme, musiikkimme ja muotoilumme ovat yhtä korkealla hakijatilastoissa.
Erään lehden toimittaja halusi haastatella minua siitä, mitä seurauksia tällaisella "kikkailusuosituksella" meille on?
Sinänsä kulttuurialalle ei ole suosituksesta varsinaista haittaa, koska meille haluavat hakijat valitaan vaativien ennakkotehtävien ja pääsykokeiden kautta. Eikö kuitenkin nuorten kannalta olisi tärkeätä, että he hakisivat tosissaan ja niille aloille joista ovat kiinnostuneita, joissa opiskelu motivoisi heitä ja jonka takia heidän kannattaisi yrittää pääsykokeissa. Jos he pääsevät haluamalleen alalle, niin mikä sen hienompaa. Jos eivät pääse, niin vaivannäkö ei varmasti ole mennyt hukkaan vaan antanut eväitä elämään monin tavoin. Seuraavana vuonna jo tietää paremmin, mihin haluaa panostaa.
Työmarkkinatuen varassa olevien nuorten joukossa on varmasti paljon lahjakkuusvarantoa. Pakko ei vaan liene paras sana innostamaan ketään hakemaan tosissaan. Mutta kokeltaisiinko miten käy, jos systeemin nimeksi tuunattaisiin Hector-factor-Hero -haku tai X-ROCK-eduSTAR -kisa?
Lauri Viidan Alfhild-runo tuli mieleeni, kun viikonloppuna kävin pitkästä aikaa äitiä katsomassa. Ainahan sitä sovitaan, että kun joku meistä - erittäin aikuisista - lapsista käy siellä, niin silloin autetaan haravoinnissa, lumen kolaamisessa, kunnossapitotöissä, turhan tavaran pois siivoamisessa, valokuvien järjestämisessä ja jätepaperin pois viemisessä. Onhan tietenkin jo meidän vuoromme antaa, kun olemme aina niin paljon saaneet.
Mutta kuinkas sitten kävikään? Kun aamulla sain itseni pystyyn, niin keittiössä oli kahvi valmiina, aamiaispöytä katettu ja kananmuna keitetty valmiiksi minua varten. Ja pihalla äiti on itse kolannut ajoreitin siistiksi jo tunteja aikaisemmin. Kun kurkistan ulos, hän on juuri harjaamassa yöllä satanutta lunta autoni päältä, jotta pääsisin sujuvammin lähtemään hiihtokurssilleni. Sellaisia nuo äidit ovat: huomaavat kaiken, eivät milloinkaan säästä itseään ja tekevät pieniä arjen hyviä tekoja vielä keski-ikäistenkin lastensa eteen.
Meillä Metropolian kulttuurialalla on samanlaisia hyviä hengettäriä. Kyllä tulee välillä tippa linssiin silkasta kiitollisuudesta. Vai mitä sanotte oheisesta valokuvasta? Kuinka jonkun mieleen voi tullakin lähteä putsaamaan edeltäkäsin autoa, että pomo ehtii ajoissa seuraavaan kokoukseen. Ei ihan tavallista, eihän!
Tavi-talon parkkipaikalla
Sisustuskonsepti Lehvästö. Alla puun, metsässä Espoon. Suuren puun suojassa voivat kaupungin hammashuollon palvelut saada kodikkaan, luontoon liittyvän oman yksilöllisen tilansa ja tunnelmansa. Ja arkipäivän muotoilua voidaan edistää ilman, että se heti maksaa maltaita. Näin ainakin tekstiilisuunnittelun opiskelijamme visioivat esitellessään Espoossa Leppävaaran hammashoitolaprojektin tuloksia.
Espoon johtava ylihammaslääkäri Kaj Rönnberg ehdotti Metropolialle vuosi sitten yhteistyötä hammashoitoloiden odotustilojen suhteen. Mitä odotuksia, toiveita ja toiminnallisia vaatimuksia niihin kohdistuu? Voisiko hyvällä suunnittelulla edistää potilaiden myönteistä kokemusta hammashoitolaympäristöstä? Mikä muotoiluun liittyvä idea tai konsepti innostaisi myös henkilökuntaa?
Onneksi tuli WDC-vuosi ja onneksi Espoon teema siinä on hyvinvointi. Näin projektille saatiin myötätuulta, ja Metropolian opiskelijat saivat mahdollisuuden näyttää suunnitteluosaamistaan aidossa työelämälähtöisessä tilanteessa. Se ei olisi onnistunut ilman hammashoidon väen apua ja sitoutumista. Eikä ilman muotoilun opettajien ohjaavaa roolia. Paras kiitos tulee siitä, että niin opiskelijat kuin yhteistyökumppanit kokivat saaneensa tärkeitä kokemuksia. Yksi hammashoitolan edustaja kertoi, että projekti oli tuonut heille runsaasti iloa arjen keskellä! Kiitos siis kaikille projektissa mukana olleille espoolaisille sekä opiskelijoillemme eli Leppävaaran tiimille Tanja Kallio, Reetta Ahola, Vega Aaltonen; Pohjois-Leppävaaran tiimille Hanna Ahtiainen, Anneli Arjasto, Päivi Tikkanen sekä Ruusulinnan tiimille Anu Kampman, Hanne Palomäki ja Anna Äijälä!
Metropolia on virallinen WDC-hankkeen yhteistyökumppani. Ainakin Espoossa olemme varmasti saaneet sen myötä uusia ystäviä!
Ruusulinnan sisustuskonseptiehdotus
Sain muutama viikko sitten tekstiviestin, jossa joukko huolestuneita asiakkaita kysyi, joutuuko Tavi-talon "isähahmo", vahtimestari Matti Syvänen jättämään tehtävänsä. "Hän tuntee talon, auttaa ja joustaa ja pitää järjestystä yllä. Valitettavaa!", jatkui tekstari.
Vaikkei kukaan meistä työntekijöistä tai opiskelijoista olisi halunnut päästää Mattia pois ja vaikka hän itse olisi halunnut jatkaa, meidän nykyinen aikamme ei kunnioita hyvin toimivien asioiden ja tärkeiden työhön liittyvien ihmissuhteiden säilyttämistä. Valitettavaa!, sillä onhan toisaalla nostettu opiskelija- ja työhyvinvointi talon tärkeiksi tavoitteiksi!
Kukaan toinen vahtimestari ei ole pysynyt Tavi-talossa yhtä kauan kuin Matti. Hän tuli kaikkien kanssa toimeen, otti vastuuta asioista, joita hänen ei olisi työsopimuksen mukaan tarvinnut hoitaa. Hän otti suojelukseensa sivarit ja siivojat, joiden selviämistä, urakehitystä ja viihtymistä hän edisti. Hän vaihtoi Hämeentie 153:ssa tarpeistonhoitajan loisteputken, kun vastuullinen huoltoyhtiö ei ollut saanut sitä aikaiseksi vuoden kestävien pyyntöjen ja klusterijohtajan painostuksenkaan jälkeen.
Hesarissa esitellään joka sunnuntai työn sankari, tänään itse asiasa hyvin tuntemani lähipesulan "hymyilevä helmi". Jos Mattia ei ilmianneta lehteen, hän säilyttää silti työn sankarin ja Tavi-talon isällisen hahmon paikkansa meidän mielissämme. Kiitos Matti kaikesta! 
Tavi-tiimin voimakolmikko 30.1.2012
Tänään oli Stadionilla yleisöluistelua 50-luvun tyyliin. Sovimme, isosiskoni ja minä, että vedämme päälle vanhat norjalaisvillapuseromme ja kellohameemme ja houkuttelemme mukaan vielä 6-vuotiaan suvun perintöprinssin, koska äidin noin 47 vuotta sitten minulle kutoma lapsen kirjoneulepusero on vielä tallessa ja ihan kuin uusi. Sellaisissa vetimissä 60-luvulla vielä käytiin luistelemassa, kun ei ollut windstoppereita, fleece-kerrastoja eikä toppahaalareita.
Emme kyllä monta 50-luvun tyyliin pukeutunutta nähneet Stadionilla. Mutta näimme sellaista, mitä voi kai vain Suomessa tapahtua eikä missään muualla maailmassa. Kun 6-vuotiaamme oli änkeämässä kaukalon aukosta jäälle, niin eräs rouvashenkilö sanoi hänelle ystävällisesti noin 30 sentin päästä: "Odota kun täti menee ensin". Ja siinä samassa minun oli hieno kertoa pojalle, että "tässä on Suomen Tasavallan Presidentti". Ja vielä hienompaa oli, että presidentti sanoi hänelle "Heippa!" Sen voimalla jaksoi vasta aloitteleva luistelija mennä vielä monta kierrosta.
Toivottavasti uusi presidentti jatkaa samaan tyyliin. Se ehdokas, joka huomioi lapset, on ainakin minun suosikkini.
22 vuotta huomattavan huomaamatonta, itsestään meteliä pitämätöntä, pätevää ja osaavaa vahtimestaripalvelua on melkoinen saavutus. Hämeentien kiinteistömme toinen vahtimestari Kenneth Eklund oli maanantaina viimeistä päivää töissä ennen siirtymistään toisiin tehtäviin. Hän oli tullut Bulevardin toimipaikkaan vuonna 1989 ja kulttuurialalla hän oli Metropolian alusta alkaen.
Me kulttuurialan väki emme päästä tärkeitä ihmisiämme pois noin vain. Lähtökahvien yhteydessä ojensimme Kentsulle SuperVaxi-sertifikaatin ja Teräsmiehen viitan. Lisäksi kutsuimme hänet ainaisjäseneksi kulttuurialan Oi niitä aikoja -muistelukerhoon. On sitä sattunut ja tapahtunutkin, mitä yhdessä muistella.
On hienoa, että Stömbergin ala-asteen oppilaat saavat SuperVaxin keskuuteensa. Me sanomme Kentsulle onnea ja kiitos!
Minulla on sisarusteni kanssa tapana käydä läpi kaikkia hassuja tilanteita, joihin joudumme kun ikääntyminen alkaa vaikuttaa näkökykyyn. Silmälaseja on nostettava otsalle tuon tuostakin ja katsottava millin päästä jotain yksityiskohtaa sen kunnolla nähdäkseen. Mutta kun ne silmälasit sitten nopeasti tarvitsisi nenälleen, niin ne ovatkin kiertyneet sata kertaa hiusten ympäri. Revi siitä sitten! Ja esimerkiksi villivadelmien perkuu hieman hämärtyvässä illassa ei olekaan nykyisin ihan helppo juttu. Jotta näkisi roskat ja vattumadot, pää pitäisi työntää syvälle marjastusämpäriin. Mutta entäpä kun yhtäkkiä alkaakin aivastuttaa...
Silmälaseja olen ajatellut kesällä myös ihan toisesta näkökulmasta 
. Nimittäin mihin ikinä artikkeliin tai kirjaan silmäni työnnänkin, niin löydän aina lausuntoja siitä, miten taide ja kulttuuri ovat yhteiskuntamme tulevaisuudelle elintärkeitä. Esimerkiksi kauppatieteiden tohtori Maria Joutsenvirta kirjoitti kesällä HS:n mielipidesivulla, kuinka monet talouden asiantuntijat ja nobelistit kyseenalaistavat nykyisen kaltaisen talouskasvun järkevyyden. "Innovaatiopolitiikassa tulisi edistää myös tutkimusta, joka ei tähtää kasvuun. Kesäkuun Onnellisuustalous-seminaarissa kauppatieteiden tohtori Timo Järvikoski esitti panostamista kulttuurisiin ja sosiaalisiin innovaatioihin, jotka lisäävät hyvinvointia kasvattamatta taloutta."
On hienoa, että kauppatieteilijät alkavat puhua siitä, minkä me taidealan ihmiset olemme intuitiomme avulla jo aikaa sitten tienneet. Kun kauppatieteilijä nostaa taiteen merkityksen esiin, yhteiskunta jopa saattaa lotkauttaa korvaansa.
Tänään on lukuvuoden viimeinen työpäivä. Huomisesta alkaen pääsen heinätytöksi Sydän-Hämeen maisemiin. Saattaa olla, että heinätöiden ja perennojen hoitamisen lisäksi saan ottaa käteeni mökkiläisen vakiovarusteita: raivaussahan, vesurin, oksapihdit ja kirveen. Oli kyseessä mikä tahansa mökin pahanen, niin aina siinä tontilla puut kasvavat kohisten ja peittävät parhaat auringonottopaikat. Puutöitä ja takkapuuutarpeita siis riittää.
Lukuvuoden viimeisinä työpäivinä minulla on tapana järjestellä työhuoneeni, siivota pois erilaisia paperikasoja, katsoa minkä asian aika on hoitanut puolestani ja toisaalta tehdä vielä jotain niinkin vanhanaikaista kuin asiakirjojen mapittamista. Vuoden aikana on kertynyt pino ammattijulkaisuja ja asiakaslehtiä, joita on ajatellut selailla vähän tarkemmin - joskus. Kesäloman kynnyksellä yhtäkkiä tuleekin sellainen selvänäköisyyden puuska, jonka vallitessa tietää minkä niistä ihan oikeasti haluaa säilyttää ja minkä voi hyvällä omalla tunnolla laittaa vähän vähemmänkin selailun jäljiltä jätepaperiin.
Tänään kävin tapani mukaan myös toivottamassa hyvää kesää Bulevardin henkilöstöyksikön väelle. Hämeentielläkin piipahdin tarkistamassa että kaikki on siellä OK. Lummetiellä lopetimme hieman aikaisemmin työpäivämme ja toteutimme pitkäaikaisen haaveemme saada pestyä työhuoneemme kamalan likaiset ikkunat. Rievut ja kuivauslastat heiluivat, kun pesupartiomme iski yhteensä kuuteen ikkunaan. Olisiko tämä työhuoneen ikkunanpesu ihan kenelle vain oivallinen ja kaikin tavoin puhdistava kesäloman aloitusriitti. Uutisistakin saattaisi kuulla kuinka "sää on poutainen ja helleraja ylitetään monin paikoin Suomea, Metropolian suunnasta näyttää yhä kirkastuvammalta ...
Oikein lempeää heinäkuuta ja kaunista kesää! 
Musiikin yhteiskunnallistuminen on aikamme vahva ilmiö. Nykypäivänä perinteisistä perinteisimmät klassisen musiikin organisaatiot pyrkivät kouluttamaan muusikoistaan myös vuorovaikutustaitoisia pedagogeja. Esimerkiksi Berliinin filharmonikoiden musiikkikasvatustyö perustuu ajatukseen, etteivät ainoastaan ammattitaiteilijat muodosta luovaa yhteisöä. Saamisen ja antamisen sytyttävä nousukierre syntyy aina ryhmästä ihmisiä, joista jokainen saa luvan olla luova. Tämän maailman arvostetuimpiin kuuluvan orkesterin yleisötyö pyrkii tarjoamaan itseilmaisun välineitä kaikista ikäryhmistä ja kulttuureista tuleville. Myös Suomessa eräät orkesterit, esimerkiksi Tapiola Sinfonietta, ovat ottaneet taidetyön osaksi yhteiskunnallista tehtäväänsä ja osaksi kaupunkinsa elävää musiikkikulttuuria.
Kaiken luovuuden kehittäminen ja vaaliminen lähtee ihmisestä itsestään. Siksi opiskelijoille tulee antaa koulutuksessa vahva kyky löytää itsestään se rohkeus ja leikkivä tila, jonka varassa voi vapautua totutuista ajattelun reiteistä tai irrottautua muiden tuottamista malleista. Luovuus yhteiskunnassa ei ole kestävällä pohjalla myöskään, jos kuvitellaan sen voivan perustua silauksenomaisesti taidetta hyödyntäville tuokioille tai hetken viihdytystä tarjoavien helppoheikkien opetuksille.
Haluatko tietää enemmän siitä, mikä ihmisiä oikeasti koskettaa ja inspiroi? Kurkista soivien kohtaamisten maailman, sillä jos jotain, niin sitä Metropoliassa on tarjolla! 
Ei kuulkaas koskaan tiedä, mikä ase on tehokkain brändin rakentamisessa ja yritysviestinnässä. Eilinen Metropolia-orkesterin upea, viihdyttävä ja tavattoman korkeatasoinen konsertti Licence to Sing poksautti ilmoille sellaisen James Bond -teemojen ilotulituksen, että kaikien kuulijoiden sielut ostettiin kertalaakista myötämieliseksi metropolialaiselle osaamiselle. Suuret kiitokset erinomaisesta työstä pop/jazzmusiikin, musiikin, esittävän taiteen ja kulttuurituotannon koulutusohjelmille sekä Metropolian viestintäyksikölle!
Mutta ei tässä vielä kaikki. Kun sipsuttelin todella korkeissa koroissani Savoy-teatterista kotiin, niin eipä aikaakaan kun eräs nuori mies pysäytti minut kotikorttelin kapakan edustalla ja kysyi: "Häät vai hautajaiset?" Hitaana hämäläisenä kerrankin pystyin onnittelemaan itseäni, kun heti tajusin mitä hän tarkoittaa ja vastasin iloisesti: "Ei kummastakaan, vaan Metropolia-orkesterin konsertista Licence to Sing." Hämmästykseni oli aika suuri, kun tämä yöllinen tuttavuus vastasi tietävänsä Metropolia-orkesterin konsertista, hän katsokaas oli kuin olikin erään suuren päivälehden toimittaja. "Eikö se ollut se konservatorion juttu?", hän kysyi. Siinä sitten sain oivan tilaisuuden - vuosilomallani, iltamyöhällä ja jo aika puristavin kengin - selittäää juurta jaksain, kuinka Metropolia on korkeakoulu, mutta konservatorio opettaa lapsille taiteen perusopetusta (ja antaa pienelle joukolle nuoria ammatillista 2. asteen koulutusta). "Yhtäkaikki", hän vastasi, "samassa rakennuksessa te kumminkin toimitte."
Niinpä: luo siinä sitten brändiä ja profiloidu, kun toiminta kumminkin mielletään jonkin toisen organisaation toiminnaksi, sen jonka kiinteistöksi tietty osoite tunnistetaan. Ruoholahdessa me olemme Helsingin konservatorio ja Arabianrannassa Pop&Jazz Konservatorio (jollei vallan Ågeli), eikä taida tulla sellaista korkeampaa voimaa, joka tämän asiaintilan muuksi muuttaisi.
Vai olisiko minussa sittenkin agentin vikaa ja alkaisin salaisen aseeni kanssa säännöllisemminkin päivystää Helsingin kaduilla? Tämä nuori mies nimittäin huikkasi perääni, että "hienot kengät". Ranskalaiset korot siis voisi ottaa käyttöön kulttuurialan viestinnän tehoaseeksi!