Lauri Viidan Alfhild-runo tuli mieleeni, kun viikonloppuna kävin pitkästä aikaa äitiä katsomassa. Ainahan sitä sovitaan, että kun joku meistä - erittäin aikuisista - lapsista käy siellä, niin silloin autetaan haravoinnissa, lumen kolaamisessa, kunnossapitotöissä, turhan tavaran pois siivoamisessa, valokuvien järjestämisessä ja jätepaperin pois viemisessä. Onhan tietenkin jo meidän vuoromme antaa, kun olemme aina niin paljon saaneet.
Mutta kuinkas sitten kävikään? Kun aamulla sain itseni pystyyn, niin keittiössä oli kahvi valmiina, aamiaispöytä katettu ja kananmuna keitetty valmiiksi minua varten. Ja pihalla äiti on itse kolannut ajoreitin siistiksi jo tunteja aikaisemmin. Kun kurkistan ulos, hän on juuri harjaamassa yöllä satanutta lunta autoni päältä, jotta pääsisin sujuvammin lähtemään hiihtokurssilleni. Sellaisia nuo äidit ovat: huomaavat kaiken, eivät milloinkaan säästä itseään ja tekevät pieniä arjen hyviä tekoja vielä keski-ikäistenkin lastensa eteen.
Meillä Metropolian kulttuurialalla on samanlaisia hyviä hengettäriä. Kyllä tulee välillä tippa linssiin silkasta kiitollisuudesta. Vai mitä sanotte oheisesta valokuvasta? Kuinka jonkun mieleen voi tullakin lähteä putsaamaan edeltäkäsin autoa, että pomo ehtii ajoissa seuraavaan kokoukseen. Ei ihan tavallista, eihän!
Tavi-talon parkkipaikalla