Ammattikorkeakoulun rytmi on tuttu, lukuvuosiin ja -kausiin jaksottuva. Sillä ei väliä, vaikka organisaatiot muuttuvat, niin kauan kuin akateeminen kalenteri pysyy muuttumattomana.

Jokaisen uuden lukuvuoden alussa vaikuttaa siltä, että henkilöstö, opettajat ja opiskelijat ovat uuden innostuksen vallassa. On hauska nähdä kollegoita kesälomien jälkeen, stressitaso on nollassa, tulee kokoontumisia ja kokouksia, nähdään muitakin kuin oman koulutusohjelman ihmisiä, ja lopulta siirrytään innolla arkisen aherruksen pariin. Kaikki tervehtivät toisiaan ja ovat hyvällä tuulella. Sitoudutaan ja lupaudutaan erilaisiin projekteihin. Toveruuden saattaa aistia. Ponnistellaan koko ammattikorkeakoulun kehittämiseksi, myös yhteisissä urheilutapahtumissa kirkkovenettä soutaen.

Syyslukukauden edetessä tapahtuu jotain mystistä: tervehdykset harvenevat, kiire lisääntyy, stressitaso nousee ja alkusyksyn juhlapuheet unohtuvat. Arkinen aherrus vaatiikin paljon enemmän kuin muistimme syksyn alussa.

Toivoisin nähdä, että toveruus ei katoaisikaan tällä kertaa. Että jaksaisimme ja voisimme uskoa toveruuden olevan muutakin kuin ulkokultaista sanahelinää; aitoa kollegiaalista kiinnostusta siihen, mitä organisaatiossamme tapahtuu, henkilökohtaisen ulkopuolella.

You must log in to comment.