Eilen Hämeentiellä järjestettiin PTY:n työehtosopimusten (PTYTES JA PTYOTES) kokonaisarviointi-info. Kehityskeskustelujen yhteydessä keväällä 2010 toteutetaan koko henkilöstön kokonaisarvioinnit. Kokonaisarvioinnissa työntekijä itse ja hänen esimiehensä arvioivat työntekijän tehtävien vaativuutta, ammattitaitoa ja työsuoritusta. Näiden perusteella määritellään sitten palkanlisiä. Tämä menettely ei kuitenkaan koske määräaikaisia työntekijöitä. Eipä tietenkään, provosoiduin ajattelemaan.
Mielenkiinnosta kysyin tilaisuudessa Ulla Kelavuorelta, paljonko Metropoliassa on määräaikaisia. Sain vastaukseksi "noin viisitoista prosenttia". Määräaikaisten vaihtuvuus myös kuulemma on suurta.
En älynnyt kysyä, kuinka suurta määräaikaisten vaihtuvuus on, ja tiedetäänkö tutkitusti, miksi.
Ymmärrän, että on olemassa kausiluontoisia töitä, sijaisuuksia, määräaikaisia projekteja. Kun on peruste tehdä määräaikainen työsopimus, kaikki menee lakien ja asetusten mukaan. Työntekijäkin ymmärtää sitoutuvansa määräajaksi ja tajuaa, että määräajalle hänen palkkansa on vakio.
Ajattelin tilaisuuden jälkeen, että hienoa; määräaikaisen ei tarvitse murehtia siitä, onko hänen esimiehensä ehtinyt todella perehtyä hänen työsuoritteensa tasoon, laatuun ja muihin tekijöihin ennen kuin on arviointikierrosten aika. Ehkä siinä pääsee helpommalla, kun ei tarvitse murehtia, mille tasolle asteikossa yhdestä viiteen omat taidot, tiedot ja kokemus asettuvat.
Nyt alkaa se provosoitunut henkilökohtainen tilitysosio. Voit lopettaa lukemisen tähän, jos työhistoriani ei kiinnosta.
Ärsyyntymiskynnykseni ylitti ajatus siitä, että talossa on siis töissä noin 15% suuruinen määräaikaisten joukko, joihin ei kannata uhrata liikaa aikaa, koska he rientävät heti mahdollisuuden saadessaan muualle töihin. Jos organisaation asenne on tämänkaltainen, ei lie ihme, että moni määräaikainen lähtee?
Itselläni on onnellisempi asema. Liekö se johtuu kulttuurialan ominaispiirteistä. Olen tehnyt täysipäiväisenä pätkää vuodesta 2006 asti. Tosin aloitin opiskelija-assarina Stadiassa, samassa talossa jossa nytkin työskentelen, joten olen tehnyt arviolta viitisen vuotta duunia Hämeentien toimipisteissä.
Kuten muutkin pätkäduunarit, teen aina parhaani, kaikkeni, niin täysillä kuin pystyn. Teen sen siksi, että olen sitoutunut aina niihin tehtäviin, joita minut on valittu sille pätkälle tekemään. Haluan tehdä parhaani, osoittaakseni, että minut kannatti rekrytoida. Toivon välittäväni myös fiiliksen, että olen järkevä rekrytoitava myös seuraavaan ilmenevään pätkään.
Hauskinta on se, että seuraava pätkä voi olla jotain ihan muuta kuin mihin olen edellisessä pätkässä perehtynyt. Uusi toimenkuva ei ole koskaan ongelma. Pätkäduunari on osaamisen kirjossaan ameeba, muotoaan muuttava, muutoksiin sopeutuva.
Kehitän itseäni, hankin ylempää tutkintoa, osallistun henkilöstönkehittämiskursseille. Olen motivoitunut. Niin sairasta kuin onkin sanoa se ääneen, rakastan duuniani. Olen saanut tehdä asiantuntijatyötä. Vaativat tehtävät oppii hahmottamaan ehkä vuodessa. Puolessatoista vuodessa ne jo ehkä hallitsee. Kahden vuoden jälkeen niihin on jo rutinoitunut. Sen pitempää pätkää en ole ehtinyt vielä tekemään.
Pätkäduunarina minusta tuntuu kuitenkin ajoittain, että olen täällä vain kääntymässä, joten miksi ottaisin organisaation asiat turhan vakavasti. Miksi haluan olla hankala ja kritisoida organisaation vallitsevia käytäntöjä, kuten nyt tätä kokonaisarviointiasiaakin - ehkä juuri siksi, että pätkäduunarina uskallan olla mielistelemättä. Mikäli oikein olen ymmärtänyt, asiantuntijaorganisaatiossa kuitenkin toimitaan asiapohjalta, eivätkä esimerkiksi henkilökemiat vaikuta vaikkapa uralla etenemiseen. Toivottavasti olen ymmärtänyt oikein. Muutoin kokonaisarviointiasiasta vasta riemu repeää.
Yhtäkkiä on kulunut neljä vuotta talon palveluksessa. Olen saanut pätkäesimiehiltäni työtodistuksia, joissa muun muassa kerrotaan työpanokseni olleen merkittävässä asemassa työyhteisön kehittämisessä. Olen pätkäesimiehieni ja pätkäkollegoideni kanssa tiiviissä yhteistyössä vielä pätkän päätyttyä. Siirryn vain eri huoneeseen tai taloon. Olen verkostoitunut ja jopa ystävystynyt, mutten koskaan nuoleskellut.
Pätkäduunarin varsinainen dilemma on sitoutumisessa. Tehtävät ovat ne, joihin sitoutuu ensisijaisesti. Organisaatio tulee kakkosena. Aina ei oikein huvita sitoutua organisaatioon, kun organisaatio ei halua sitoutua minuun.
Kakkosprobleemana tulee vähän puhuttu asia, stressitilan pätkien välissä. Kun se seuraava pätkä ei ole vielä vahvistunut, ja vanhaa pätkää on enää kolme kuukautta jäljellä. Silloin iskee esimerkiksi paniikki. Jokaisen pätkän lopussa pätkättäjän työmotivaatio hiipuu ja työaikaa tulee jopa käytettyä talon ulkopuolisten tehtävien etsimiseen. Tässä kohti on mielestäni organisaatiolla kehittymisen paikka. Paineet ovat tuossa paikkeilla ihan hirvittävät, mutta kun keskustelu esimiehen kanssa on käyty, ettei jatkoa tule, ongelma jää yksin määräaikaiselle työntekijälle itselleen. Itse hämmästyin viime kierroksella, että esimiesten viidakkorumpu oli lyönyt ja minua oli kaavailtu useampaankin pätkähommaan -mutta minulta itseltäni kysyttiin viimeisenä, olenko kenties töitä vailla.
Määräaikainen voi paikoitellen hyötyä asemastaan. Esimerkiksi törmätessään esimieheen, jonka kanssa kemiat eivät täydellisesti kohtaa, voi pätkän päätyttyä saada uuden esimiehen. Sama koskee luonnollisesti kollegoita. Vakihommissa täytyisi vain kärvistellä. Omalla kohdalla kaikki kollegani ja kuusi esimiestä seitsemästä ovat olleet loistavia, ammattitaitoisia ja mahtavia tyyppejä -eikä tämä ole mitään nuoleskelua, vaan aito anonyymiteetin säilyttävä arvio! Kiitti tyypit, te olette kasvattaneet minusta tosi pron ;o)
En väitä, etteivätkö vakituiset työntekijät työskentelisi täysillä, antaen kaikkensa ja parhaansa. Sivutoimisista puhumattakaan. Tämä nyt oli vain yhden pätkäduunarin henkilökohtainen tilitys.
Hyvää ystävänpäivää kaikille metropolialaisille toivottaen.