Kuukauden tutkimusvapaa on nyt tällä kertaa ohi ja aamukamman viimeinen piikki nykäisty irti. Jokin etälamaannutin tai galaksinen superälykeskittymä on selvästikin ottanut kännykkäni jo noin kolme viikkoa sitten hallintaansa, sillä akku tyhjenee nykyään ihan muutamassa tunnissa eikä sähköpostiyhteys kännykässä ole toiminut tutkimusvapaan aikana lainkaan. Illat ovatkin sujuneet rauhallisesti, kun puhelinta ei ole ollenkaan aina muistanut kytkeä piuhaan. Minulla on lisäksi nyt oma gmail-sähköpostitili, jonka kautta olen saattanut hoitaa henkilökohtaista kirjeenvaihtoani. Työsähköposteja on voinut lukea harvakseltaan - ja säästeliäästi niitä ylipäätään on minulle lähetetty. Minulla kun on maailman kivoimmat ja huomaavaisimmat työkaverit, jotka ovat halunneet antaa minulle keskittymisrauhaa.
Nyt onkin kiitosten aika. Ensinnäkin esimieheni, rehtori Riitta Konkola, on ollut erittäin selväjärkinen ja viisas, kun antoi minun vaihtaa marraskuuksi maisemaa, vaikka monia johtoryhmän keskeisiä asioita oli edessä ja jokainen päivä voi noissa hommissa tuoda mitä tahansa yllätyksiä. Koulutuspäällikkö Anitta Pankkonen on ottanut sijaisena erinomaisesti vastuun töistäni, vaikka on varmasti joutunut hoitamaan samalla yhtä jos toistakin myös oman varsinaisen koulutusohjelmaryppäänsä ja kovin kuormitetun tonttinsa asioita. Kiitos myös kaikille nille, jotka iloisesti tervehtivät minua Metropoilian pikkujoulussa ja sanoivat, että kyllä minua on kaivattu. Se lämmittää mieltä tosi paljon, vaikka toisaalta paras kiitoshan on se, kun kaikki sujuu. Ei kai sitä kovin ylpeä voisi olla, jos oma yksikkö heti olisi raunioina kun sieltä hetken on poissa.
Virallinen kiitos kuuluu myös Wihurin säätiölle ja suomalais-tanskalaiselle kulttuurirahastolle apurahoista, joiden avulla olen voinut tehdä innostavaa tutkimustyötä. Jokin telepaattinen kiitos varmasti menee taivaaseen myös säveltäjä Erkki Melartinille, joka on suostunut tutkimuskohteekseni. Ilman hänen henkistä suostumustaan en varmaankaan olisi päässyt kaiken sen henkilökohtaisen aineiston pariin, joka nyt - koen vahvasti niin - on myös minun ihmisenä ja tutkijana kasvamisen pääomaani.
Tämän työvapaan merkitys on suuri myös sikäli, että olen selvästi tajunnut käyneeni töissä ihan ylikierroksilla. Turhan pienet asiat ovat nouseet suhteettomaan merkitykseen, kun työpaine ei ole hellittänyt hetkeksikään eikä lomiaankaan ole ehtinyt kunnolla pitää. Vähemmänkin työmäärän pitää jatkossa riittää, joten ehdotan että tästä alkaen alatte kovin kiinnostuneena kysellä minulta mahdollisesta uudesta tutkimusvapaasta, kun haluatte minun ottavan vihjailusta vaarin!
