Kuluneella viikolla lööpiteltiin Taloussanomien jutusta otsikolla "Työn inho valtasi suomalaiset". Jutussa oli haastateltu Jari Sarasvuota sekä kahta muuta työkulttuurien tuntijaa, Alf Rehniä ja Juhani Järvenpäätä. Niin, valitettavasti, suurelle yleisölle melko tuntemattomia professori-asiantuntija-eksperttejä.
Fokus jutussa oli yritysmaailmassa ja johtamisessa. Luettuani koko jutun, syntyi sisälläni emootioita, joiden vuoksi joudun nyt bloggaamaan ilmiöistä, joista en mediakentällä pidä.
Myynnin turvaamiseksi media nostaa lööppeihin "kansan" keskuudessa tunnettujen nimien laukomia mielipiteitä. Toisekseen aina vain hämmästelen median ylläpitämää asiantuntijakulttuuria, joka pohjaa tunnettujen nimien eksperttiyteen asiassa kuin asiassa.
Oma emootionaalinen matkani artikkelin puitteissa käynnistyi, kun Sarasvuota siteerataan "On harha, että meillä tehdään paljon töitä. Suomalaiset luulevat olevansa juuri kuolemaisillaan työtaakan alle." ja "sairaslomaa otetaan heti, kun töissä tulee paha mieli. Elämä on kuitenkin sellaista, että aina joskus tulee paha mieli". Lisäksi Sarasvuo diagnosoi, että "suomalainen on myös säälittävän ylitunnollinen. Se on mielenvikaisuuden muoto." Nämä Sarasvuon kommentit julkaistiin myös muualla verkkolehdistössä.
Vaikka pohjimmiltaan ymmärränkin, mistä työelämää ja koko yhteiskuntaa koskevista ilmiöistä Sarasvuo on huolestunut, on hänen kommenttiensa uutisoimisessa muutama ärsyttävä seikka. Ensiksi, yksinkertaistaminen. Tekeekö yritysvalmentajan työ Sarasvuosta todella asiantuntijan työhyvinvoinnin ja työkyvyn ylläpitämiseen saati psyyken terveyteen liittyvissä asioissa, joihin hän viittaa pahalla mielellä, säälittävällä ylitunnolllisuudella ja mielenvikaisuudella? Empaattisuuteni sai vallan ajatellessani niitä työelämän taistelukentille kaatuneita, joille burn out on tuonut jälkitautina depression, joka puolestaan lamaannuttaa pitkäksi aikaa yksilön ja vaikuttaa syvästi elämänlaatuun, myös sairastuneen läheisten.
Toiseksi, syvempi taustoittaminen. Sarasvuo on yrittäjä. Hänen arvomaailmaansa tarkemmin avaamatta media antaa hänen laukoa mielipiteitään. Niistä tavallinen "suuren yleisön" jäsen saa lausuntojen antajasta tietyn, pirstaleista koostuvan kuvan. Mediassa lausunnot ovat väkisinkin nopeita, lyhyitä ja ytimekkäitä. Ne tekevät lausunnoista ilman taustoittamista pahimmillaan vaiko tahallaan äärimmäisen kovia ja populistisia.
Edellisellä lööppikerralla Sarasvuo vei alaikäisiltä tupakat suusta, koska "koko kylä kasvattaa". Hän siis on jos ei itsensä, niin ainakin median rakentaman kuvan mukaan mallikansalainen, jolla on asiantuntijuutta esimerkiksi kasvatustieteeseen ja sosiologiaan liittyvistä yhteiskunnallisista seikoista.
Nyt Sarasvuo suomii suomalaisia, jotka käyttävät yhteiskunnan ja yritysten rakentamia mekanismeja hyväkseen. Esimerkkeinä Sarasvuon mukaan vääristä toimintatavoista mainitaan johtajien hyppääminen heti optiomiljoonien myötä tilaisuuden tullen pois oravanpyörästä tai kouluttamattomien duunareiden ollessa yhteiskunnan työttömiä toimeentulotuella vapaamatkustajia. Empaattisuuteni heräsi jälleen. Jos saisin lotossa ensi viikolla seitsemän miljoonaa euroa, siirtyisin välittömästi toteuttamaan itseäni unelmieni pariin. En myöskään voi kadehtia toimeentulotuen varassa eläviä, sillä tilanteen pitkittyessä yhteiskunnasta syrjäytynyt tai syrjäytetty vähitellen kroonistuu tilanteeseensa, sekin vaikuttaa yksilöön, hänen lähipiiriinsä ja koko elämään.
Median vakiintuneet tavat huomioiden ei ole hämmentävää, ettei artikkelin kahta muuta asiantuntijaa ole siteerattu laajemmin. Mielestäni tämän artikkelin kohdalla Rehnillä ja Järvenpäällä oli kuitenkin paljon tärkeämpiä kommentteja kuin Sarasvuolla.
Alf Rehn toteaa: "Johtajat ovat osanneet valita keskuuteensa itsensä kaltaisia hyviä tyyppejä. Tasapäisiä. Siksi meitä johdetaan hyvin, mutta ei erinomaisesti. Ei tehdä suuria kämmejä, muttei tehdä suuria irtiottojakaan. Unohdetaan erilainen luova riskinotto. Meitä ehkä pelottaa erilaisuus."
Juhani Järvenpää mainitsee muun muassa, että erilaisten kulttuurien opiskelemiseen ei käytetä meillä riittävästi aikaa ja suomalaisyrityksien kannattaisi palkata entistä enemmän ulkomaalaisia kaikille organisaatiotasoille. Toivottuun tavoitteeseen voi päästä montaa eri tietä.
Työkulttuurista ja yhteiskunnan toiminnasta pitää esittää kritiikkiä. Kuinka muuten voisimme havaita epäkohtia tai ymmärtää keskustella, mitä asioita yhteisesti pitäisi kehittää.
Mediassa julkkisasiantuntijoiden saarnojen viemä tila voitaisiin palstoilla käyttää ihan oikeiden ajatusten puimiselle. Niin sanottujen oikeiden asiantuntijoiden käsityksiä voitaisiin ideaalitilanteessa ihmetellä niin sanotun suuren yleisön keskuudessa, voitaisiin yhdessä pohtia, onko asiantuntijoiden väittämissä järkeä vai ei.
Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, vaikka välineet sille on jo teknisesti olemassa. Jos lukee verkkolehden keskustelupalstaa, jossa on kommentointimahdollisuus kunkin uutisen jälkeen, on olo entistä turhautuneempi. Ihmiset pystyvät esittämään kärkkäitä mielipiteitä ja olemaan mediasta opitulla tavalla ytimekkäitä, kovia, töykeitä, taustoittamatta omia väitteitään. Niin kauan kuin kirjoittajat voivat toimia nimimerkkien suojissa, ilman riskiä joutua lyömään omaa verkkoidentiteettiään peliin, verkkokeskustelut tulevat pysymään jyrkkinä vastakkainasetteluina, joissa jokainen kirjoittaja voi olla oman alansa asiantuntija, pohjautuipa asiantuntijuus todelliseen erikoistumiseen tai valeasiantuntijuuteen.