Kun kolmen vuoden tutkimus- ja kehittämishankkeesta on enää yksi vuosi jäljellä, on helpompaa ymmärtää ja nähdä kokonaisuuksia. Projektiluontoinen työ on sarja erilaisia vaiheittaisia työnteon ja menestyksen hetkiä, joista rakentuu se kokonaisuus, jota vuoden kuluttua saatellaan haudan lepoon. Mitä on saatu rakennettua, kehitettyä, luotua, tutkittua, kokonaisuuden kriittinen tarkastelu suoritettaneen ensi vuoden puolella.
Päällimmäisenä jylläävät ajatukset, miten aika riittää kaikkeen, mitä pitäisi vielä tehdä ja saada aikaiseksi, mutta samalla takaraivossa muhii jo ajatus siitä, miten tehdään loppuyhteenvetoa. Missä onnistuttiin, missä ei. Mikä toimi, mikä ei. Miten onnistumiset ja toimivat palaset saadaan kuvattua, mallinnettua, tuotettua konkreettiseksi jaettavaksi jäämistöksi niille, jotka ovat oikeutettua tämän projektin perintöön: tietoon, toimintatapaehdotuksiin, dataan, dokumentaatioon. Hirvittävintä vastuuta tuntee kantavansa, kun ajattelee, miten saada levitettyä projektin jäämistö mahdollisimman laajalle kohderyhmiin kuuluvien parissa?
Ajatustyössä voi nähdä luonnon kiertokulun. Myös tällaisen projektin älyllisen omaisuuden, esimerkiksi sen myötä tuotetun, tällä hetkellä uudeksi ymmärtämme tiedon, on aika rappeutua uusien tietokerrostumien kertyessä vanhan datan päälle. Maatuminen aivopoimuissa mahdollistaa kuitenkin ajatusten itää uuteen kukoistukseen, vanhan tiedon toimiessa uusien ajatusten kylvämisen kasvualustana.
Kuten biologisissakin prosesseissa, kasvualusta tarvitsee paitsi ravinteita, esimerkiksi kompostista, myös auringonvalon lailla kumpuavaa herättelevää energiaa, ja tuon tarvittavan herätyksen aivoaalloillemme saamme esimerkiksi törmäyttämällä kokemuksia ja näkemyksiä eri ihmisten kanssa.
Vain harva kykenee tuottamaan yksinään uusia, nerokkaita ajatuksenversoja. Ja vaikka siinä onnistuisikin, helposti käy niin, että oma ajatusten elinvoima ei riitä koulimaan iduista menestyviä, kasvavia ajatuksentaimia. Kukaan ei yksinään pysty maata viljelemään loputtomia määriä, eikä tuottamaan loputtomasti laadukasta satoa, puhumattakaan yrityksistä hallita useampien lajikkeiden kasvatusta kerrallaan. Tarvitaan ravinteita, energiaa, mutta myös virkistävää sadetta: yhteisen oivaltamisen hetkiä, jotka vievät kasvua eteenpäin.
Näin ennätyskuuman kesän toimistolla työn parissa viettäneenä voi vain todeta, että onneksi työtoveri on ollut läsnä. Työn lomassa käytyjen keskustelujen tuotoksena on löydetty monenlaisia aatoksentaimia, joita päästään ehkä kasvattamaan. Jos ei, on hauska kuitenkin huomata, että samantyylisten ajatuslajikkeiden kasvattamisesta olisi kysyntää muuallakin kuin omissa poimuissa.
Elonkorjuuta odotellessa,
M.