Joissain ihmisissä on aivan eriskummallinen kyky luoda ympärilleen kiireettömyyttä, rauhaa ja suuren lempeän myötätunnon ilmapiiriä. Mikähän ihme sfäärien harmonia on heihin siirtynyt? Ja miten sellaista suhtautumista ilmiöihin ja kanssaihmisiin voisi itsessään lisätä?
Jouduin eurooppalaisten taidekorkeakoulujen johtajien konferenssissa Zürichissä workshop-ryhmään, johon en alunperin ollut lainkaan hakeutunut. Olisi pitänyt heti tajuta, että workshopin nimi "Sound and silence" on minulle hyvä enne (olihan Sibelius-Akatemian ensimmäinen, ikimuistoinen opettajani John Paynter nimittäin kirjoittanut 1970-luvulla sen nimisen kirjan).
Yhdessä vaiheessa työpajaa meidän oppaaksemme tuli ääniarkkitehti Andres Bosshard. Hän esitteli itsensä äänipuutarhuriksi, mikä minusta oli niin lumoava nimitys, että olin myyty jo ihan sen takia. Ja retkemme pitkin Zürichin vanhan keskustan äänimaisemaa oli ihmeellistä sielunhoitoa. Äänipuutarhurilla oli mukana vanhan gramofonin suppilo ja sen kanssa me kuljimme ja kuuntelimme erilaisia kaupungin ääniä, kymmenien suihkulähteiden ääniefektejä läheltä ja kaukaa, painoimme korvamme lähelle veden pintaa tai suuntasimme kuulohavaintomme äänien heijastuksiin erilaisista kivetyksistä ja seinäpinnoista. Jotkin rakennukset muodostivat hämmästyttäviä kaikuja, äänikuiluja ja heijastumia, ja jokainen piha, portin kaari tai puiston puu oli meidän huomattava myös akustisen vaikutuksensa ansiosta. Lopuksi, kuin symbolisena eleenä, kiipesimme tuhat askelta katedraalin tornin huipulle, jonka neljästä eri parvekeaukosta saatoimme kuunnella kaupungin äänien nousevan kohti kirkasta taivasta.
Tämän äänipuutarhurin mukaan meidän pitäisi päivittäin huuhtoa korvaamme äänisaasteelta (rauhoittumalla, hiljentymällä ja keskittymällä) noin parin tunnin ajan, jotta voisimme voida hyvin. Kokemus ääniretkestä hänen kanssaan teki minuun suuren vaikutuksen. Sielunhoitoa ja korvanpesua - sitä en ollut konferenssilta osannut odottaa!