Minulla on kaksi sisarta ja isoveli. Olemme oikein perihämäläistä sukua ja rakastamme tietysti Nopolan tyttöjen Eila ja Rampe -tarinoita. Toisaalta tiedämme, ettei meidän ammoisilla asuinsijoillamme äitiä sanottu sillanpääläisittäin äiteeksi, vaan kyllä se aina on ollut Luopioisissa äite. Hämäläisten hitaus sen sijaan saattaa olla enemmänkin legendaa, koska ainakin sisarusteni marjaämpärit täyttyvät sellaista vauhtia ettei kai kukaan pistä paremmaksi. Minä olen ollut lapsesta saakka kaikkein hitain ja kyllä sitä aina ilkuttiinkin. "Tuire jää viimeiseksi soppajonossa" oli meidän perheen yleinen vitsi, vaikkei sitä moni nykyään ehkä usko.
Vaan onpa minullakin marjastuksessa salainen ase: ahomansikat. Kun on vähän hidas, niin ehtii kai sitten katsoa tarkemmin kaikki uudet hakkuuaukeat ja tunnistaa juuri ne notkelmat, joissa ensimmäisen sadon suurimmat marjat kypsyvät. Ja mikä parasta, metsämansikoiden kanssa viitseliäisyys on tärkeämpää kuin nopsat sormet: mikään muu marja ei osaa piiloutua niin hyvin nuokkuvarren suojassa eikä vaadi sitä, että katsoo, paitsi eteensä, myös niin taakseen kuin sivulleen punaisen vilahduksen tavoittaakseen.
Ajattelen usein, että Metropolian kulttuuriala on oikein varsinainen mansikkapaikka. Kun sen opiskelijoiden ja koko henkilökunnan suuntaan katsoo, tietää jo kokemuksesta että sieltä jos mistä löytyy. Kun menee lähemmäksi, on ihan innoissaan kaikesta mitä silmien eteen levittäytyy. Suurin ilo ja kiitollisuus syntyy kuitenkin kaikesta siitä yllättävästä, mikä aluksi on kätkössä mutta mikä jonain luovana hetkenä piirtyy esiin. Kuten erään alumnin perustamasta runokahvilasta, elokuvan, radion ja tv:n opiskelijoiden monipuolisesta osaamisesta ja hyvästä sijoittumisesta työelämään, yhden opettajan ei-tehdä-siitä-nyt-numeroa -tyyliin tekemästä Chopin-harvinaisuuksien levytyksestä ja toisen Helsingin kaunein ääni -installaatiosta Musiikkitalossa. Kurkista sinäkin: vehreys on ihanaa, mutta parasta on jos sen keskellä pilkahtaa punaista! 