Pitäisiköhän tänne wikiin perustaa kaikille yhteinen työtila, johon voisi kirjoittaa teemalla "mistä tänään tulin töissä hurjan iloiseksi"? Ainakin minulla on tosi usein työpäiviä, jolloin kaikki sujuu, kuulee hyviä asioita, näkee tekemisen meininkiä, ehtii pysähtyä juttelemaan kulttuurialan fiksujen ja ajattelukykyisten ihmisten kanssa ja huomaa miten valtavan hienoa osaamista meidän klusterissamme on.
Jos mikä, niin kulttuurialan uusin julkaisu "EXERCITIA - näin näyttely tehtiin" kuuluu ilon aiheisiin. Pompeji-näyttelyyn perustuva kirja on visuaalisesti upea: valokuvien, graafisen ilmeen ja taiton osalta näytetään taivaan merkit kaikelle tylsälle ja harmaalle oppilaitosjulkaisun perinteelle. Mutta yhtä paljon minuun vaikutti se, että jokainen näyttelyyn osallistunut ja sitä omalta osaltaan rakentanut on saanut kirjassa tilaa. Yli 40 toimijaa on tullut näkyväksi omassa, kulttuuriin liittyvässä ammatillisessa roolissaan kirjoittamalla siitä lyhyesti. Merkittävän kuvallisen aineiston avulla näyttelyn taustatkin on voitu havainnollistaa. Kirjan jaksaa lukea kannesta kanteen, mikä on nykyään aika harvinaista!
Ehdotankin, että jos tekijät sallivat, alamme julkaista tästä lähtien kulttuurialan omaa Exercitia-sarjaa samalla formaatilla. Nimittäin kirjan arvoisia asioita meillä tapahtuu ihan koko ajan.
Työn iloon ja työn kuormittavuuteen liittyvä keskustelu on tärkeää. Pitkäperjantain tunnelmaan sopii hiljentyminen ja vauhdin hidastaminen. Olisiko oheisesta, suomalaisen pianopedagogiikan varhaisen kehittäjän, Ingeborg Hymanderin (s. 1865) ajatuksesta edelleenkin ammennettavaa opettajan työhön:
"On varottava paikalleen jäämistä, yksipuolisuutta, liioittelua, liikarasitusta, liian suurta oman arvon tuntoa, kaikkea mikä lamauttaa fyysillistä ja psyykillistä voimaa, jotta voisi suorittaa työnsä ilolla ja istuttaa tämän innostuksen toisiin." (Teoksesta Nuori pianonsoitonopettaja, 1924.)
Toivotan kaikille blogini lukijoille ja kommentoijille
HYVÄÄ JA RAUHALLISTA PÄÄSIÄISTÄ!
Mukava ja sivistynyt rappunaapurini on kirjoittanut muutama vuosi sitten kirjan "Hullu paljon työtä tekee". Se oli koitua kohtalokseni. Ryhdyin nimittäin lukemaan sitä pari kesää sitten mökillä, jossa aivan poikkeuksellisesti olin ihan yksin. Lukiessani otin samalla päivän viime säteet talteen laiturilla. Innostuin valtavasti kirjoittajan ajatuksista: hän oli pukenut sanoiksi monia itsellenikin kipeitä kokemuksia työelämästä. Luin ja käänsin kylkeä laiturilla, käänsin sivuja ja käänsin taas kylkeä. Kunnes - pläts, rojahdin yhtäkkiä kirjan kanssa veteen pitkin pituuttani. No, en kolauttanut päätäni eikä minulle mitenkään käynyt. Nopeastihan sitä itsensä kuivaksi saa, mutta kirjaston kirjan kanssa kävi ikävämmin. Kuivattelin sitä ainakin kolme päivää välillä föönin avulla, välillä talouspaperia sivujen väliin painaen. Kasviprässin avulla sain litistettyä sen jälleen kirjan muotoon. Ja kyllä se kirjastoonkin sitten aikoinaan takaisin kelpasi.
Kirjan otsikko pohdituttaa minua kuitenkin edelleenkin. Kulttuurialallahan me saamme olla tekemisissä niin innostavien asioiden kanssa, että lähes väistämättä houkutumme tekemään paljon enemmän kuin mitä virka-ajan puitteissa oikeasti ehtii. Oma sisäinen vaatimustaso yksikkömme opettajilla, koulutusohjelmien esimiehillä ja koko henkilöstöllä on hyvin korkealla. Myös se, että opiskelijat meillä ovat lahjakkaita ja motivoituneita, saa meidät tekemään asioita tavattoman sitoutuneesti. Siksi kannattaa välillä pysähtyä ja lukea toisinajattelijoiden tuumailuja.
Seuraavaksi lainaankin Corinne Maierin kirjan Tervetuloa laiskuus. En ehkä kuitenkaan mökillä, yksin eikä laiturilla luettavaksi!