Sain äskettäin syntymäpäivälahjaksi Vivica Bandlerin muistelmat, ja se on tähän asti lomaani ainut lukemani kesäkirja. Mutta elämänohjeeni onkin, että useimmiten riittää, että on lukenut edes yhden kirjan tai yhden artikkelin kunnolla - ja ymmärtänyt sen. Monesti yhdestä ja samasta kirjasta voi ammentaa aina uutta ja uutta. Siitä syystä olen säilyttänyt mm. lukioaikaisen ruotsinkirjani Världen och vi. Otan sen välillä esiin, koska tiedän että pärjäisi loistavasti, kun sen sanastot ja sanonnat, deklinaatiot ja konjugaatiot osaisi aina ja ikuisesti. Mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty!
Bandlerin mukaan teoria siitä, että ihminen hakeutuu teatterin ja ryhmätyön pariin kompensoidakseen sen kautta oman perheen vaillinaisuuden, on ulkopuolisten keksintöä. "Ihminen hakeutuu teatteriin siksi, että hän haluaa tehdä työtä teatterin parissa. Teatterista tulee ihmiselle perhe, näyttelijöistä tulee ohjaajan lapsia. Ja hänen oma perheensä joutuu kärsimään. Se, joka ei ole naimissa teatterin kanssa, ei ole oikea teatteri-ihminen", hän kirjoittaa.
Tekstikohdan luettuani hyristelen tyytyväisyyttä. "Jos teatteri-sanan tilalle vaihdetaan kulttuuri, niin eikös se sitten juuri selitä tätä työn kanssa naimisissa olemista, sen ihanuutta ja viheliäisyyttä", ajattelen. Työn suurenmoinen sisältö selittää intohimoisen suhtautumisen siihen. Asiat voi tehdä vain hyvin tai vähintäänkin edellisen kerran mokista opiksi ottaen. Kuka tässä siis on kummajainen, Vivica Bandler ja minä vai?
Mutta sitten tulen ajatelleeksi, että ehkäpä Bandlerin aktiiviaikoina teatteritkin olivat sesongin ulkopuolella kiinni pidempään kuin viisi viikkoa. Teatterintekijät ehtivät viettää kuukausimäärin kesiä kuka missäkin piilopirtissä, sukukartanossa tai Pariisin taiteilijakortteleissa. Jos tämä blogi siis vaikenee muutamaksi viikoksi, niin näistä paikoista minutkin sitten löytää. Tai Sydän-Hämeen mustikkametsistä.
Aurinkoa ja hyvää kesälukemista teille hyvät ystävät!
Kesäloman alku noudattaa aina samaa kaavaa. Loman aloittamispäivästä ei ole tietoa ennen kesäkuun puoltaväliä. Kun sitten vihdoin pystyy arvioimaan kaikkein kiireisimpien asioiden - työsopimusten, työsuhteiden, virantäyttöjen, lausuntojen - aikataulut ja hakee vuosilomaa, niin kuinkas sitten käykään. Ensimmäisen lomapäivän koittaessa tietää, että polkupyörän ohjaustanko ihan itsestään kääntyy itään eli Hämeentien toimipisteeseen. Niin paljon on keskeneräisiä ja hoidettavia asioita. Ja työpäivä venähtääkin iltamyöhään, ilman että oikein sitä huomaa. Polkupyöräily kuitenkin pelastaa: onhan se melkein lomaa että ehtii kuntoilla ja tehdä töitä verkkareissa. Ja kesäillat ovat niin kauniita Helsingin rantateillä!
Seuraavana päivänä ajattelee, että voi vain piipahtaa allekirjoittamassa muutaman asiakirjan Bulevardilla, kunnes tajuaa että saadakseen yhden asian hoidettua on sitä ennen soiteltava useita puheluita, laitettava erilaisia sähköposteja, tiedotteita ja cc-posteja. Seuraavana päivänä jo hieman häpeillen käväisee työpaikalla ja vannoo vielä töissä oleville työtovereille, että tämä on ehdottomasti tällä erää viimeinen lomapäivä töissä. Mutta kengänkorot kopsavat taas seuraavanakin päivänä työpaikan pitkillä käytävillä: jo hoidetuksi luultu asia työllistää yllättävällä tavalla, eikä asianomaisia henkilöitä voi jättää noin vain odottelemaan lomalta paluuta. Tulee kuitenkin luvattua, että jos vielä työpaikalle ilmestyy, naamioituu tuntemattomaksi. Muutenhan sitä leimautuisi pahimman laadun työholistiksi, eikä sellaisesta tietysti hyvää mainetta saa. Seuraavana päivänä onkin laitettava pussi päähän kun käy Hämeentiellä, niin kukaan ei arvaa että kukas se sieltä tulee vaivihkaa töihin. Mutta syyslukukauden alkuun olennaisesti vaikuttavat asiat on ihan pakko hoitaa. Onneksi pystyy luikkimaan työhuoneeseen niin, että harva näkee - ja lomalla sentään työhuoneen oven kehtaa laittaa kiinni ja olla ottamatta vastaan uusia toimeksiantoja.
Kun sitten töitä on lomalla tullut tehneeksi kokonaisen viikon, huomaa perjantai-iltana kotiin tullessaan, että on tavattoman tyytyväinen olo. Pyöräily työpaikalle on ihanaa luksusta ja lomalle kokee sittenkin voivansa lähteä rauhallisin mielin ja ikäänkuin kuluneesta lukuvuodesta loppujen lopuksi työniloa tuntien. Okei, pitkäksi venyi mutta tulipahan valmiiksi.
Mutta sellainenhan ihmisen pääkoppa on, että yöllä tulee kumminkin mieleen useita asioita, jotka ovat unohtuneet, jotka pitääkin muistaa tarkistaa, jotka on luvannut hoitaa jne. Ei siis kuin uutta naamiaispukua suunnittelemaan tai pakkopaidassa maalle mansikanpoimintaan.