Sain äskettäin syntymäpäivälahjaksi Vivica Bandlerin muistelmat, ja se on tähän asti lomaani ainut lukemani kesäkirja. Mutta elämänohjeeni onkin, että useimmiten riittää, että on lukenut edes yhden kirjan tai yhden artikkelin kunnolla - ja ymmärtänyt sen. Monesti yhdestä ja samasta kirjasta voi ammentaa aina uutta ja uutta. Siitä syystä olen säilyttänyt mm. lukioaikaisen ruotsinkirjani Världen och vi. Otan sen välillä esiin, koska tiedän että pärjäisi loistavasti, kun sen sanastot ja sanonnat, deklinaatiot ja konjugaatiot osaisi aina ja ikuisesti. Mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty!
Bandlerin mukaan teoria siitä, että ihminen hakeutuu teatterin ja ryhmätyön pariin kompensoidakseen sen kautta oman perheen vaillinaisuuden, on ulkopuolisten keksintöä. "Ihminen hakeutuu teatteriin siksi, että hän haluaa tehdä työtä teatterin parissa. Teatterista tulee ihmiselle perhe, näyttelijöistä tulee ohjaajan lapsia. Ja hänen oma perheensä joutuu kärsimään. Se, joka ei ole naimissa teatterin kanssa, ei ole oikea teatteri-ihminen", hän kirjoittaa.
Tekstikohdan luettuani hyristelen tyytyväisyyttä. "Jos teatteri-sanan tilalle vaihdetaan kulttuuri, niin eikös se sitten juuri selitä tätä työn kanssa naimisissa olemista, sen ihanuutta ja viheliäisyyttä", ajattelen. Työn suurenmoinen sisältö selittää intohimoisen suhtautumisen siihen. Asiat voi tehdä vain hyvin tai vähintäänkin edellisen kerran mokista opiksi ottaen. Kuka tässä siis on kummajainen, Vivica Bandler ja minä vai?
Mutta sitten tulen ajatelleeksi, että ehkäpä Bandlerin aktiiviaikoina teatteritkin olivat sesongin ulkopuolella kiinni pidempään kuin viisi viikkoa. Teatterintekijät ehtivät viettää kuukausimäärin kesiä kuka missäkin piilopirtissä, sukukartanossa tai Pariisin taiteilijakortteleissa. Jos tämä blogi siis vaikenee muutamaksi viikoksi, niin näistä paikoista minutkin sitten löytää. Tai Sydän-Hämeen mustikkametsistä.
Aurinkoa ja hyvää kesälukemista teille hyvät ystävät!
