Koko päivän putoili tähtimäisiä, kevyesti kinostuvia lumihiutaleita. Kaupungin vanhat korttelit olivat jo edellisenä päivänä huokailleet, kun tiesivät joulukatujen täyttyvän kiireisistä kulkijoista. Yleensä hyvin kasvatetut jouluvalotkin olivat varustautuneet iskemään kipinää pelkästä kiukusta, kun lumivallien, umpeen tuiskunneiden ajokaistojen, urheiden lumiaurojen, epätoivoisten henkilöautojen ja myöhästelevien raitiovaunujen kaaos ei totisesti ennustanut korville mitään sointujen sinfoniaa.
Mutta nyt olikin yhtäkkiä toisenlainen tunnelma. Lumisade oli kuivaa ja kirpeää ja se tuntui huovuttaneen kaupungin ääriviivat pumpuliksi. Valo ja häikäisevä puhtaus olivat selvästi laskeutuneet maan päälle. Kun ympäristö ulkona näytti lumikuningattaren viitalta - sellaiselta kuin Rudolf Koivu on sen joskus satuun kuvittanut - oli kuin samalla olisi hellä henkäys puhaltanut ihmisivilinään.
Autojaan kinoksesta kaivelevat hymyilivät ja totesivat tyynesti tällaista tämän olevan kaupungissa. Kuljettajat hiljensivät vauhtia jo kaukaa ja päästivät suojatien yli. Kadulla tuntematon todellinen herrasmies auttoi kauppakassien kantamisessa kotiovelle. Taloyhtiön huoltomies oli tuonut rappukäytävään tuoksuvan oikean joulukuusen, josta me asukkaat emme raskisi luopua edes loppiaisena.
Joulun ihme oli kuitenkin eniten läsnä lumisella kapealla jalkakäytävällä. Nuori isä työnsi vauvanvaunuja hankalakulkuisella ja muhkuraisella uralla. Lapsonen vaunuissa oli vielä ihan pieni, ei siis mikään taaperoikäinen. Mutta isä lauloi vaunuja työntäessään hänelle lempeällä äänellä Päivänsädettä ja menninkäistä ääneen. ”Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa…” kuului selvästi talvisäässä. ”Maailmassa on toivoa”, ajattelivat näyteikkunoiden jouluenkelit ja päättivät lennähtää kuiskimaan samaa laulua kaupungin kaikille pikkuruisille korville. Joulu kun on lasten juhla.
Tämän tositarinan myötä toivon kaikille teille tunnelmallista ja tuoksuvaa joulua!
Koko päivän putoili tähtimäisiä, kevyesti kinostuvia lumihiutaleita. Kaupungin vanhat korttelit olivat jo edellisenä päivänä huokailleet, kun tiesivät joulukatujen täyttyvän kiireisistä kulkijoista. Yleensä hyvin kasvatetut jouluvalotkin olivat varustautuneet iskemään kipinää pelkästä kiukusta, kun lumivallien, umpeen tuiskunneiden ajokaistojen, urheiden lumiaurojen, epätoivoisten henkilöautojen ja myöhästelevien raitiovaunujen kaaos ei totisesti ennustanut korville mitään sointujen sinfoniaa.
Mutta nyt olikin yhtäkkiä toisenlainen tunnelma. Lumisade oli kuivaa ja kirpeää ja se tuntui huovuttaneen kaupungin ääriviivat pumpuliksi. Valo ja häikäisevä puhtaus olivat selvästi laskeutuneet maan päälle. Kun ympäristö ulkona näytti lumikuningattaren viitalta - sellaiselta kuin Rudolf Koivu on sen joskus satuun kuvittanut - oli kuin samalla olisi hellä henkäys puhaltanut ihmisivilinään.
Autojaan kinoksesta kaivelevat hymyilivät ja totesivat tyynesti tällaista tämän olevan kaupungissa. Kuljettajat hiljensivät vauhtia jo kaukaa ja päästivät suojatien yli. Kadulla tuntematon todellinen herrasmies auttoi kauppakassien kantamisessa kotiovelle. Taloyhtiön huoltomies oli tuonut rappukäytävään tuoksuvan oikean joulukuusen, josta me asukkaat emme raskisi luopua edes loppiaisena.
Joulun ihme oli kuitenkin eniten läsnä lumisella kapealla jalkakäytävällä. Nuori isä työnsi vauvanvaunuja hankalakulkuisella ja muhkuraisella uralla. Lapsonen vaunuissa oli vielä ihan pieni, ei siis mikään taaperoikäinen. Mutta isä lauloi vaunuja työntäessään hänelle lempeällä äänellä Päivänsädettä ja menninkäistä ääneen. ”Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa…” kuului selvästi talvisäässä. ”Maailmassa on toivoa”, ajattelivat näyteikkunoiden jouluenkelit ja päättivät lennähtää kuiskimaan samaa laulua kaupungin kaikille pikkuruisille korville. Joulu kun on lasten juhla.
Tämän tositarinan myötä toivon kaikille teille tunnelmallista ja tuoksuvaa joulua! 
Koko päivän putoili tähtimäisiä, kevyesti kinostuvia lumihiutaleita. Kaupungin vanhat korttelit olivat jo edellisenä päivänä huokailleet, kun tiesivät joulukatujen täyttyvän kiireisistä kulkijoista. Yleensä hyvin kasvatetut jouluvalotkin olivat varustautuneet iskemään kipinää pelkästä kiukusta, kun lumivallien, umpeen tuiskunneiden ajokaistojen, urheiden lumiaurojen, epätoivoisten henkilöautojen ja myöhästelevien raitiovaunujen kaaos ei totisesti ennustanut korville mitään sointujen sinfoniaa.
Mutta nyt olikin yhtäkkiä toisenlainen tunnelma. Lumisade oli kuivaa ja kirpeää ja se tuntui huovuttaneen kaupungin ääriviivat pumpuliksi. Valo ja häikäisevä puhtaus olivat selvästi laskeutuneet maan päälle. Kun ympäristö ulkona näytti lumikuningattaren viitalta - sellaiselta kuin Rudolf Koivu on sen joskus satuun kuvittanut - oli kuin samalla olisi hellä henkäys puhaltanut ihmisivilinään.
Autojaan kinoksesta kaivelevat hymyilivät ja totesivat tyynesti tällaista tämän olevan kaupungissa. Kuljettajat hiljensivät vauhtia jo kaukaa ja päästivät suojatien yli. Kadulla tuntematon todellinen herrasmies auttoi kauppakassien kantamisessa kotiovelle. Taloyhtiön huoltomies oli tuonut rappukäytävään tuoksuvan oikean joulukuusen, josta me asukkaat emme raskisi luopua edes loppiaisena.
Joulun ihme oli kuitenkin eniten läsnä lumisella kapealla jalkakäytävällä. Nuori isä työnsi vauvanvaunuja hankalakulkuisella ja muhkuraisella uralla. Lapsonen vaunuissa oli vielä ihan pieni, ei siis mikään taaperoikäinen. Mutta isä lauloi vaunuja työntäessään hänelle lempeällä äänellä Päivänsädettä ja menninkäistä ääneen. ”Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa…” kuului selvästi talvisäässä. ”Maailmassa on toivoa”, ajattelivat näyteikkunoiden jouluenkelit ja päättivät lennähtää kuiskimaan samaa laulua kaupungin kaikille pikkuruisille korville. Joulu kun on lasten juhla.
Tämän tositarinan myötä toivon kaikille teille tunnelmallista ja tuoksuvaa joulua! 
Tiedän kyllä, mitä fokusoinnilla oikeasti tarkoitetaan silloin, kun puhutaan elämänhallinnasta ja mielenrauhasta. Osallistuin 10 vuotta sitten erääseen huomattavasti aikaansa edellä olevaan koulutukseen. Siinä keskityttiin opettelemaan uudenlaisia tapoja kehittyä johtajana ja ihmisenä. Mindfulness, meditaatio, fokusointi ja Thich Nhat Hanhin kirjat tulivat silloin tutuiksi. En nyt voi sanoa elämäni kokonaan muuttuneen tämän koulutusohjelman ansiosta, mutta jotain aivan erityislaatuista siinä oli. Jotain pieniä, vaikka harmi kyllä ehkä kovin ohuiksi jääneitä säikeitä siitä jäi arjen voimavaroiksi.
Erityislaatuisuutta on minusta myös Metropolian uudessa Focus-lehdessä, joka on muotoiltu ihan uudenlaiseksi lukukokemukseksi World Design Capital Helsinki 2012 vuoden kunniaksi. Erikoisnumeron taitosta järjestettiin omille opiskelijoillemme kilpailu, jonka voitti nyt kolmannen vuosikurssin medianomiopiskelioja Tuomas Kämäräinen. Taiton on tehnyt tekstiilisuunnittelun opiskelijamme Tanja Kallio. Valokuvat ovat opettajamme Heidi Söderholmin tai muutamien muiden hänen kollegoittensa tai opiskelijoidemme käsialaa. Jutut kertovat esimerkiksi arjen kaupunkimuotoilusta, pöyöräilyinnovaatioista, Leppävaaran alueen hammashoitoloiden viihtyisyyttä lisäävistä sisustussuunnitelmista, avustajakoirien palkitsemiseen kehitetystä automaatista ja komeasti palkitusta, painoteknisesti tuotettavasta viljelykalvoideasta Agroprint.
Tämän juuri ilmestyneen Focuksen sivuilta avautuu totta tosiaan kuva innostuneiden ja luovien ihmisten Metropoliasta! Focusoi sinäkin digipaperisen lehden parissa osoitteessa http://www.e-julkaisu.fi/metropolia/focus_2012_2/ .
Nykypäivänä on harvoja asioita, joiden pysyvyyteen voi luottaa. Jos muutat kotisi metsän siimekseen voidaksesi olla kaukana kaikesta hälystä, huomenna naapuritontillesi rakennetaan moottorikelkkareitti. Jos luulit WSOY:n ja sen Bulevardilla aina sijainneen upean talon olevan suomalaisen kirjallisuuden ikuinen linnakke, niin kohta luet pörssiuutisista yrityskaupoista ja talon tyhjenemisestä. Jos olit joka päivä kiitollinen Hämeentien yksikön erinomaisista vahtimestareista, niin eipä aikaakaan kun kilpailutus pyyhkäisee alleen loistavasti sujuneen yhteistyön ja arkipäivässä syntyneen keskinäisen arvostuksen.
Siksi me metropolialaiset voimme olla tosi ylpeitä musiikin koulutusohjelmastamme. Vuodesta toiseen olemme voineet luottaa opiskelijoidemme korkeaan tasoon ja takuuvarmaan esiintymiseen. Tämän vuoden oopperaproduktio, suomen- tai pikemminkin stadinkielinen Taikahuilu sen taas osoitti: upeita lauluääniä, kekseliäs ja viihdyttävä ohjaus, riemastuttavaa roolityötä ja näyttämöliikkumista sekä oman oopperaorkesterin mahtava osaaminen. Sellainen ei synny ilman päteviä opettajia ja yhdessä jaettua tekemisen paloa. Se on ollut jotain pysyvää jo 13 vuoden ajan.
Taikahuilu itse on muuten jo 221 vuotta vanhana teoksena varsinainen kestävän kulutuksen lippulaiva. Mitähän meidän ajastamme on elävää vielä vuonna 2233?
