Päätin siirtyä luisteluhiihdon maailmaan. Siihen minua kannusti erityisesti urheilullisesti lahjakkaan pikkusiskoni esimerkki, mutta myös varmaankin jokin halu pysyä mukana kehityksessä. Ei kai uutta tekniikka ole vain siksi kehitetty, että tavallinen sunnuntaihiihtäjä tuntisi itsensä ikuiseksi perässähiihtäjäksi. Jokin idea siinä täytyi olla, ja jos muut, niin kai minäkin mokoman tyylin oppisin.
Kuten tiedätte, meidän kerrostalomme autohallissa tulee usein juttua naapureiden kanssa. Alakertaan muuttaneen uuden perheen isä oli viemässä vastahakoista poikaansa hiihtämään ja valitteli sitä, kuinka hankala keskustassa asuvan on tuota lajia harrastaa ja lapsiaan innostaa. Kannustin häntä oikein lämpimästi ja annoin auliisti kaikki parhaat latu- ja lasten-mukaan-houkuttelu -vinkkini hänelle. Kerroin myös, että aion hommata luisteluhiihtoa varten suksipaketin ja aloittaa uuden hiihtoelämän uuden tekniikan parissa.
No, en ehtinytkään toteuttaa aikomuksiani.Mutta kun kuukauden päästä näin uudelleen saman naapurin, hän kiitteli minua vuolaasti ja kertoi menneensä innostavan keskustelumme ansiosta silloin vielä samana päivänä ostamaan itselleen ja pojalleen luistelusukset. Ja nyt he molemmat olivat aivan hurahtaneita siihen lajiin.
Paha kyllä tuosta tapahtumasta on tosiasiassa kulunut viisi vuotta, kyseisen perheen vanhemmatkin ovat jo ehtineet erota, eikä miestä ole nähty mailla halmeilla enää aikoihin. Mutta hän teki samoin tein sen, minkä harkitsemiseen minulla meni vuosia. Ja täysin turhaan jäin pähkäilemään! Sillä nyt ajattelen, ettei mikään ole kivempaa kuin luisteluhiihto. Sain nimittäin vihdoin kuukausi sitten hommattua itselleni tarvittavat välineet, ja huomasin, ettei se niin vaikeaa ja raskasta ole kuin mitä monet ovat varoitelleet. Paitsi jos näette jonkun puhkuvan jyrkissä ylämäissä tai pysähtyvän kovassa nousussa ikäänkuin ihailemaan maisemia, vaikka todellisuudessa ei jaksa mennä ylös asti hiihtäen, niin tunnustan: minä se olen! Vaan väliäkös sillä, kun timantit hohtavat maaliskuun hangilla ja tasaisemmalla osuudella saa jo kokea pienoista vauhdin hurmaakin.
Kun olen Hämeestä kotoisin, niin tottahan aikoinaan myös meidän kodin nurkalta pääsi hiihtämään. Äitini oli jumppamaikka ja opetti kyllä naapurikunnassa olevan koulunsa oppilaille kaikki jalot talviurheilulajit. Kotona häntä odottivat suuren perheen kotityöt, ja siitä syystä en juuri muista olleeni hänen kanssaan hiihtämässä. Isä puolestaan oli siitä mukava hiihtokaveri, ettei hän mitenkään ladulla kiirehtinyt eikä tuskastunut meidän lasten hitaampaan vauhtiin. Kaikessa rauhassa ihailtiin talvista maisemaa, pysähdyttiin tutkimaan ketun tai jäniksen jälkiä tai pudotettiin lumet luokille taipuneiden puunvesojen oksilta.
Tästä nuoruuteni todellakin Hämeen hitaimmasta hiihtotyylistä on ajatellut sen johtuvan, että niin Paloheinän kuin Salpausselän hiihtomaastoissa olen tuntenut itseni ihan tumpeloksi. Tuli takanani sitten satavuotias mummo, ladonoven levyinen ja korkuinen äijä tai viisivuotias tenava, niin kaikki ne aina hiihtävät ohitseni: vääjäämättä, käsittämättömän tasaisin ja vahvoin liukupotkuin. Sellaisina hetkinä tosiaankin toivoisin, että minulla olisi vähän enemmän lihaksia ja voimaa. Jo laulunopettajani, legendaarinen Liisa Linko-Malmio aikoinaan katsoi minua, laihaa musiikinopiskelijaa, ja tuhahti: "Tuollaisia te olette kaikki: kaksi lautaa ja vähän räkää välissä." Ei se siitä ole muuttunut, sen huomaan ainakin hiihtämässä.
Niin kumma on kuitenkin ihmismieli, ettei olemattomalla tekniikalla ja vaatimattomilla varusteilla ole mitään merkitystä, kun saa hiihtää maaliskuun säkenöivillä hangilla. Se on jotain kerrassaan onnellistuttavaa ja sillä hetkellä tuntuu kuin juuri se olisi parasta elämässä. Suksimaan siis kaikki, sillä liikkuminen ulkona lisää tutkitusti onnentaitoja!
