Kun olen Hämeestä kotoisin, niin tottahan aikoinaan myös meidän kodin nurkalta pääsi hiihtämään. Äitini oli jumppamaikka ja opetti kyllä naapurikunnassa olevan koulunsa oppilaille kaikki jalot talviurheilulajit. Kotona häntä odottivat suuren perheen kotityöt, ja siitä syystä en juuri muista olleeni hänen kanssaan hiihtämässä. Isä puolestaan oli siitä mukava hiihtokaveri, ettei hän mitenkään ladulla kiirehtinyt eikä tuskastunut meidän lasten hitaampaan vauhtiin. Kaikessa rauhassa ihailtiin talvista maisemaa, pysähdyttiin tutkimaan ketun tai jäniksen jälkiä tai pudotettiin lumet luokille taipuneiden puunvesojen oksilta.
Tästä nuoruuteni todellakin Hämeen hitaimmasta hiihtotyylistä on ajatellut sen johtuvan, että niin Paloheinän kuin Salpausselän hiihtomaastoissa olen tuntenut itseni ihan tumpeloksi. Tuli takanani sitten satavuotias mummo, ladonoven levyinen ja korkuinen äijä tai viisivuotias tenava, niin kaikki ne aina hiihtävät ohitseni: vääjäämättä, käsittämättömän tasaisin ja vahvoin liukupotkuin. Sellaisina hetkinä tosiaankin toivoisin, että minulla olisi vähän enemmän lihaksia ja voimaa. Jo laulunopettajani, legendaarinen Liisa Linko-Malmio aikoinaan katsoi minua, laihaa musiikinopiskelijaa, ja tuhahti: "Tuollaisia te olette kaikki: kaksi lautaa ja vähän räkää välissä." Ei se siitä ole muuttunut, sen huomaan ainakin hiihtämässä.
Niin kumma on kuitenkin ihmismieli, ettei olemattomalla tekniikalla ja vaatimattomilla varusteilla ole mitään merkitystä, kun saa hiihtää maaliskuun säkenöivillä hangilla. Se on jotain kerrassaan onnellistuttavaa ja sillä hetkellä tuntuu kuin juuri se olisi parasta elämässä. Suksimaan siis kaikki, sillä liikkuminen ulkona lisää tutkitusti onnentaitoja!