Parin edellisen viikon aikana on tehty yhteenvetoja T&K-hanketoiminnan sielunelämästä. Pilkottu asioita temaattisiin kokonaisuuksiin ja kirjoitettu metrikaupalla muistioita. On myös puhuttu suuta puhtaaksi ja osittain mitä sylki suuhun tuo. On heitelty kehittämisideoita. Joihinkin niistä ehkä tartutaankin vielä tulevaisuudessa. On hämmästelty, mitä on saatu aikaan missäkin ajassa, ja hahmoteltu uusia suuntia. Tunnen eläneeni inspiroivassa, (kirosana, sori) innovatiivisessa työympäristössä, innokkaiden ja ihanien ihmisten seurassa. Olemme suorittaneet itsearviointia avoimesti ja näemme tulevaisuuden menestyksekkäänä hankkeemme onnistumisen kannalta.
Sitten on tämä toinen puoli elämästä: synkkä taloudellinen taantumakausi, joidenkin mukaan lama, kuitenkin se hetki nousukauden jälkeen, jolloin turhat hypetykset ja kuplat puhkeavat. Kausi, joka panee ihmiset taloudellisesti ahtaalle, ahdistaa, saa ahdistumaan. Kansakunta on apeaa. Poliitikot neuvottomia. Talouselämä epävarma. Bisnekset jäissä. Suunnitelmia ei uskalleta tehdä pitkälle aikavälille. Investoinnit näivettyvät. Kukaan ei uskalla ennustaa tulevaisuutta. Kukaan ei tiedä, milloin nousu alkaa.
Joka keskiviikko kuljen työmatkallani Helsinginkadun hätäapujakelukeskuksen ohi. Jono kiertää korttelin. Seassa on mummoja, alkkiksia, maahanmuuttajia, opiskelijoita, perusduunareita ja sekakäyttäjiä, jotka kaikki ilmeisesti ovat tasaisesti aineellisen, ruoka- ja vaateavun tarpeessa.
Itsekin olen joutunut kiristämään kukkaronnyörejä vuoden takaisesta. Uudet tehtävät, uusi palkkataso. Myös ruokakuntamme toinen rahoittaja on tienannut niukasti alkuvuodesta, kun provisiopohjainen palkka on bisneksen hiipuessa romahtanut.
Mitäs siitä täällä rutisen, minullahan on sentään töitä. Olisin nousukaudella säästänyt sukanvarteen, niin ei nyt tarvitsisi harmitella. Jos olisin säästänyt sukanvarteen, olisivat kovin monet maailmankatsomusta avartaneet matkat ja muut riennot jääneet kokematta.
En halua valittaa. Haluan valita arvoni, pysyä myönteisenä ja sopeutua tilanteeseen. Lainoja on lyhennettävä. On tullut käytyä kirpputorilla, olen myynyt omaisuuttani. Viidentoista vuoden aikana kerätty kirjakokoelma on nyt myyty. Velkaa ei ole lyhennetty, ei kirppisbisneksillä paljoa rikastu. Rahat on syöty, ja ylijääneet sijoitettu kesälomaan. Se on minun arvovalintani. Ilman lomareissua ei tunne pääsevänsä irtautumaan arjen rutiineista. Irtautuminen on minulle tärkeää.
Arvostan kovasti niitä, jotka voivat painaa menemään vielä kolme-nelikymppisenäkin pää kolmantena jalkana kymmenissä eri projekteissa yhtä aikaa. Tunnistan sieltä projektisurffareiden joukosta etäisesti itseni. Sen persoonani, joka on kadonnut jonnekin. Mieluummin keskityn pariin juttuun aiempaa paremmin. Näin asiat syventyvät ja seestyvät.
Yleisen ilmapiirin valossa tuntuu ajoittain, että kannattaisi sulkea suosiolla koko Suomi. Valot pois, kyhjötetään nurkassa ja toivotaan, että iso paha globaali talouskriisi katoaa jonnekin.
Vai olisiko meillä vielä mahdollista tehdä rehellinen ja avoin, kokonaisvaltainen arviointi siitä, mihin olemme menossa ja miten muun maailman touhut niihin pyrkimyksiin vaikuttavat. Usein esimerkiksi päätöksentekoprosessit eivät ole läpinäkyviä eikä niistä saa tietoa vaihe vaiheelta. Yhtäkkiä onkin vain päätetty niin tai näin, ja puolet niistä joihin päätös vaikuttaa, eivät arvosta pätkääkään tehtyä päätöstä.
Olemmeko loputtomiin juoksupyörässä nilkuttavia hamstereita, jonka puolesta päätökset tehdään jossain muualla. Määräävätkö kvartaalitalouden tunnusluvut sen, miten onnellisia tai tyytyväisiä saamme olla elämäämme. Eikö saa elää ainutkertaista elämäänsä sen mukaan, mitä omat järki ja tunteet sanovat. Jos on tasapainossa itsensä kanssa, eikö se nimenomaan edesauta loppumaailman tasapainoittumista.