Parin edellisen viikon aikana on tehty yhteenvetoja T&K-hanketoiminnan sielunelämästä. Pilkottu asioita temaattisiin kokonaisuuksiin ja kirjoitettu metrikaupalla muistioita. On myös puhuttu suuta puhtaaksi ja osittain mitä sylki suuhun tuo. On heitelty kehittämisideoita. Joihinkin niistä ehkä tartutaankin vielä tulevaisuudessa. On hämmästelty, mitä on saatu aikaan missäkin ajassa, ja hahmoteltu uusia suuntia. Tunnen eläneeni inspiroivassa, (kirosana, sori) innovatiivisessa työympäristössä, innokkaiden ja ihanien ihmisten seurassa. Olemme suorittaneet itsearviointia avoimesti ja näemme tulevaisuuden menestyksekkäänä hankkeemme onnistumisen kannalta.
Sitten on tämä toinen puoli elämästä: synkkä taloudellinen taantumakausi, joidenkin mukaan lama, kuitenkin se hetki nousukauden jälkeen, jolloin turhat hypetykset ja kuplat puhkeavat. Kausi, joka panee ihmiset taloudellisesti ahtaalle, ahdistaa, saa ahdistumaan. Kansakunta on apeaa. Poliitikot neuvottomia. Talouselämä epävarma. Bisnekset jäissä. Suunnitelmia ei uskalleta tehdä pitkälle aikavälille. Investoinnit näivettyvät. Kukaan ei uskalla ennustaa tulevaisuutta. Kukaan ei tiedä, milloin nousu alkaa.
Joka keskiviikko kuljen työmatkallani Helsinginkadun hätäapujakelukeskuksen ohi. Jono kiertää korttelin. Seassa on mummoja, alkkiksia, maahanmuuttajia, opiskelijoita, perusduunareita ja sekakäyttäjiä, jotka kaikki ilmeisesti ovat tasaisesti aineellisen, ruoka- ja vaateavun tarpeessa.
Itsekin olen joutunut kiristämään kukkaronnyörejä vuoden takaisesta. Uudet tehtävät, uusi palkkataso. Myös ruokakuntamme toinen rahoittaja on tienannut niukasti alkuvuodesta, kun provisiopohjainen palkka on bisneksen hiipuessa romahtanut.
Mitäs siitä täällä rutisen, minullahan on sentään töitä. Olisin nousukaudella säästänyt sukanvarteen, niin ei nyt tarvitsisi harmitella. Jos olisin säästänyt sukanvarteen, olisivat kovin monet maailmankatsomusta avartaneet matkat ja muut riennot jääneet kokematta.
En halua valittaa. Haluan valita arvoni, pysyä myönteisenä ja sopeutua tilanteeseen. Lainoja on lyhennettävä. On tullut käytyä kirpputorilla, olen myynyt omaisuuttani. Viidentoista vuoden aikana kerätty kirjakokoelma on nyt myyty. Velkaa ei ole lyhennetty, ei kirppisbisneksillä paljoa rikastu. Rahat on syöty, ja ylijääneet sijoitettu kesälomaan. Se on minun arvovalintani. Ilman lomareissua ei tunne pääsevänsä irtautumaan arjen rutiineista. Irtautuminen on minulle tärkeää.
Arvostan kovasti niitä, jotka voivat painaa menemään vielä kolme-nelikymppisenäkin pää kolmantena jalkana kymmenissä eri projekteissa yhtä aikaa. Tunnistan sieltä projektisurffareiden joukosta etäisesti itseni. Sen persoonani, joka on kadonnut jonnekin. Mieluummin keskityn pariin juttuun aiempaa paremmin. Näin asiat syventyvät ja seestyvät.
Yleisen ilmapiirin valossa tuntuu ajoittain, että kannattaisi sulkea suosiolla koko Suomi. Valot pois, kyhjötetään nurkassa ja toivotaan, että iso paha globaali talouskriisi katoaa jonnekin.
Vai olisiko meillä vielä mahdollista tehdä rehellinen ja avoin, kokonaisvaltainen arviointi siitä, mihin olemme menossa ja miten muun maailman touhut niihin pyrkimyksiin vaikuttavat. Usein esimerkiksi päätöksentekoprosessit eivät ole läpinäkyviä eikä niistä saa tietoa vaihe vaiheelta. Yhtäkkiä onkin vain päätetty niin tai näin, ja puolet niistä joihin päätös vaikuttaa, eivät arvosta pätkääkään tehtyä päätöstä.
Olemmeko loputtomiin juoksupyörässä nilkuttavia hamstereita, jonka puolesta päätökset tehdään jossain muualla. Määräävätkö kvartaalitalouden tunnusluvut sen, miten onnellisia tai tyytyväisiä saamme olla elämäämme. Eikö saa elää ainutkertaista elämäänsä sen mukaan, mitä omat järki ja tunteet sanovat. Jos on tasapainossa itsensä kanssa, eikö se nimenomaan edesauta loppumaailman tasapainoittumista.
Viikko soljui käsistä käsittämättömällä vauhdilla, t&k-toiminnan syvempiä ominaisuuksia pohtien. Ensi viikko jatkuu samalla teemalla, tähän asti tehtyjen ja koostettujen asioiden arvioimisella ja erilaisilla yhteenvedoilla.
Ensi viikolla myös otan askeleen lähemmäs kohti ylempää oppineisuutta, siitä enemmän tuonnempana.
Olen irrallani projektityön käytännön tekemisen ytimestä, mutta sinne palattaneen takaisin kesäkuun alussa. En tunne kelluvani vapaasti tai heittelehtiväni virran mukana, kyllä tässä ihan selkeä suunta on taustalla, polskitaan vaan menemään.
Jälleen viikon verran kokemuksia rikkaampana on aika suunnata katse ensin omaan napaan ja sitten syyttävä sormi ympäröivään maailman, kärjistäen ilmaistuna.
VOIMAA-webbi, esite tai promomateriaali eivät vielä(kään) ole valmiit. Niiden suunnittelu on, yhä, kesken.
Maanantaina kuulin ruotsinsuomalaisen suusta, että Suomen ja Ruotsin aikakäsitykset eroavat toisistaan. Suomessa aika määrittää tehokkuutta: jokainen tehtävä on kilpailu. Se on paras, joka on ensimmäisenä valmis. Ruotsalaisille puolestaan aika määrittää laatua. Kun valmisteluaika on pitkä, lopputuloksesta tulee paras mahdollinen.
Odotamme siis erittäin laadukkaita VOIMAA-webbiä, esitettä ja promomateriaaleja. Turha hötkyillä. Tässä suunnitellaan kuitenkin tuotteita, jotka ovat kurantteja yhä vuonna 2011. Joten, harkinnalle on hyvä antaa tilaa, vaikka toimimmekin hankkeessa werkkopohjaisesti ja wikittelemme ajantasaisesti alvariinsa.
Torstai-iltapäivällä "harjoiteltiin" hanke-esittelyjä kulttuurialan T&K-tiimin koolle kutsumana, kello 14 alkaen. Paikalla oli kuulijoita myös muista klustereista. Esiintyjille oli annettu aikaa esittelylle 15 minuuttia per hanke. Viimeiset kaksi esitystä joutuivat tiivistämään sanottavansa 7,5 minuuttiin, sillä sen jälkeen kello löi 17 ja auditoriossa alkoivat rästitentit.
Onneksi nuo viimeiset esitykset oli valmistettu pecha kucha -malliin, jossa sanottavalle on aikaa 20 diaa kertaa 20 sekuntia. Omalta kohdaltani pechakuchailu varmasti oli kaukana laadukkaimmasta mahdollisesta esiintymisestä, ja sikäli se ei välttämättä palvellut hankettamme parhaalla mahdollisella tavalla (ei ainakaan siten kuin olisin toivonut: puolet ajasta jäi pois, eli yleisön kysymykset ottamatta ja wikisivu esittelemättä). Mutta ei syytä huoleen, elämme suomalaisessa kulttuurissa ja täällä tehokkuus on valttia.
PS: Herkkänahkaiset älkööt lukeko lopputilitystäni kateudesta.
Kadehdin niiden ihmisten omanarvontuntoa, joiden mielestä on ihan ookoo määritellä koko maailman toiminta oman tekemisensä kautta. He ovat niitä, joiden mielestä on ihan ookoo että juuri heidän asiansa saa sen tilan, ajan ja paikan joka asialle kuuluu. He ovat niitä, jotka tulevat myöhässä ja lähtevät etuajassa, koska heillä on tiukka aikataulu ja hyvät perusteet aikataulujensa tiukkuudelle. He ovat sisareni, krooninen myöhästelijä, jolla on aina selitys myöhästymiselleen -jossain muualla kuin omassa itsessään. Se oli spåra, se oli joku pummi, se oli hajonnut puhelin, se oli kuivunut ripsiväri. He ovat niitä ihania diivoja, joiden säteilystä osansa saadakseen yleisö jaksaa konsertissa odottaa tuntikaupalla - vaikka lopputulemana onkin sekavasti heitetty viidentoista minuutin setti, jonka aikana diiva itsekin mutisee jo kyllästyneensä, tosielämän esimerkki á la Amy Winehouse.
Tällä viikolla tiedottaja vietti maanantain lentokoneessa, matkalla New Yorkista Helsinkiin. JFK:n kentän ruuhka-aika ja rankkasade venäytti lähtöä puolellatoista tunnilla. Ihmiset myöhästyivät jatkolennoilta. Koko maailma seisoo paikallaan, kun New Yorkissa sataa.
Tiistaina tiedottaja vietti päivän nukkumalla jet lagiaan pois, mutta se vaikutti yhä keskiviikkona ja torstainakin. Paluu Suomen kukkivaan kevääseen sai myös siitepölyallergian riehaantumaan. Nyt simmut ovat punaiset ja turpeat, niitä kutittaa ja kirvelee, niitä on raavittu niin että nahka on parkkiintunut luomissa kovaksi, eikä näyttöpäätetyöskentely tunnu helpottavan asiaa. Allergialääkkeet tuntuvat tepsivän onneksi allergisiin nuhaoireisiin. Sikainfluenssaa en myönnä saaneeni, vaikka se trendikästä nykin matkaajilla olisikin.
Suuressa maailmassa tuli ajateltua suuria. Kävin seuraamassa yhdysvaltalaisyliopiston valmistujaisjuhlia. Kansallislaulu, rukous, patrioottiset puheet omien opiskelijoiden ja valmistuvien erinomaisuudesta sekä maininnat tämänhetkisistä haasteista (ei kriiseistä!) avasivat näkökulmia yhdysvaltalaiseen akateemiseen sielunmaisemaan. Heille mikään ei ole mahdotonta.
Uusi sukupolvi valmistuneita kandeja saa haasteekseen talousongelmat, ympäristöongelmat ja sosiaaliset ongelmat, mutta he olkoot ylpeitä siitä, että viimeksi yhtä haasteellista on ollut toisen maailmansodan jälkeisessä maailmanrakennuksessa. Sen sijaan että elämä olisi yhtä ongelmaa, yhdysvaltalainen professori haluaa juhlapuheissaan muistuttaa, että nyt on tilaisuus määrätä koko maailman tulevaisuuden suunnasta.
Vastuu paitsi oman elämän, myös koko maailman tulevaisuuden rakentamisesta asetettiin vastavalmistuneiden harteille. Samaan hengenvetoon heille toivotettiin menestystä elämään. Kun lähtökohta on näin vaatimaton -koko maailman tulevaisuus yhdysvaltalaisten akateemisten käsissä- ei voi ajatella kovin vaatimattomia. Jotenkin ajattelutapa on korni, mutta toisaalta, se ei sisältänyt minkäänlaista ironian sävyä. Se oli aito, kannustava toivotus: tehkää parhaanne, palvelkaa teoillanne ihmiskuntaa. Mikäpä jottei. Kannustavat puheet saavat ehkä yrittämään enemmän?