Nyt tuntuu siltä, että päivä alkaa hämärtää jo alkuillasta ja ettei päivää kulu ilman pientä tai suurta vesisadetta. Kumisaappaat, villasukat ja sadetakki kokoontaitettavan ja työlaukkuun mahtuvan sateenvarjon ohella ovat "a girl's best friend", eivät suinkaan timantit. Kirkasvalolamppu on monen koeteltu keino varmistaa selviäminen pimeän vuodenajan koettelemuksesta - ja niin se on minunkin.
Olen kuitenkin huomannut, että päivää kirkastaa myös ihmeellisellä tavalla tutun työtoverin tervehdys. Miten mukavaa onkaan, kun huomaa tuntevansa lähes jokaisen Metropolian käytävillä. Miten sitä aina ilahtuukin, kun joku heilauttaa autostaan kättä parkkipaikalla, toinen moikkaa jo kaukaa pihalla ja kolmas pysähtyy vaihtamaan muutaman sanan. Joku saattaa lempeästi sanoa morjens ihan korvan vieressä, jos olen meinannut touhuissani mennä huomaamatta ohi. Sellainen jos mikä luo yhteenkuuluvaisuutta ja yhteisöllisyyden fiilistä!
Erityisen kivaa on, kun jostain yhteydestä tuttuja opiskelijoita näkee ja heiltä voi kysyä kuulumisia. Kun minulla ei ole ollut ammattikorkeakoulussa koskaan suoraan opetukseen liittyviä tehtäviä, eivät opiskelijakontaktit ole ihan itsestään selvä asia. Sitä mukavampaa on, kun on sittenkin aika usein syntynyt yhteisiä projekteja tai muita yhteyksiä. Eikä ollenkaan ole hullumpaa, kun saa opiskella vaikkapa kiinaa samassa ryhmässä opiskelijoiden kanssa. Kyllä se panee nöyräksi ja antaa tärkeää perspektiiviä oppimiseen.