En muista, mitä minun piti tänne kirjoittaa.
Viikko on mennyt kuitenkin mukavasti kokouksissa ja raportoinneissa.
Voiko olla, että hallinto ja raportointi suorastaan tyhmentää ihmistä? Ainakin se vaatii erilaista muistinkäyttöä kuin oma ns. normityö. Aivot ovat rasituksella väliaikaisesti erilaisen kuormituksen vuoksi. Aivan kuten tietokoneiden prosessorit. Ei ole ihme, jos hieman jumittaa.
Kun edessä on vaatimus multitaskata, saako sanoa avoimesti, että en kykene.
Vuosi vasta aluillaan, mutta työrintamalla tekemisen määrä ja fyysinen aika pamahtelevat ikävästi toisiaan vasten, kuin viimeistä päivää. Siksipä kirjoitan blogimerkinnän, jotta muistaisin joskus myöhemmin, mitä juuri nyt tapahtui ja oli valmisteilla.
AMK-valmentavat opinnot ovat olleet kulttuurialalla kehittämistiimin työn alla koko syyslukukauden. Tammikuun kunniaksi työ on loppuunsaatettu viimeisiä silauksia (eli koko paketin yhteennivomista) lukuunottamatta. Itselle on tiiminvetäjänä jäänyt mieleen esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: miten kehittämistiimin toimintaa olisi voitu ohjata paremmin; minkälaisia teknisiä valmiuksia sosiaalisen median alustojen käyttö vaatii osallistujilta; millaiset ovat tiiminvetäjältä vaadittavat valmiudet; miten tiimin itsearviointi voidaan suorittaa; miten kokonaisuus tullaan arvioimaan; miten tulokset ja käytännöt jalkautetaan organisaatioon; sekä hieman laajemmalta kannalta: miten opettajat voisivat osallistua erilaisiin tutkimus- ja kehittämishankkeisiin (jos tuntuu tekevän ajankäytöllisesti tiukkaa osallistua varatuista resursseista ja työaikasuunnitelmista huolimatta); miten t&k-toimintaa voidaan kehittää koko organisaatiota koskevaksi, osaksi amk:n arkea?
AMK-valmentavan pilotointiin liittyvistä käytännön kysymyksistä en vielä blogaa mitään. Siinä on nippu tuotannollis-sisällöllis-teknisiä kysymyksiä pinossa, kuten kaikissa opintojaksoissa, joita ammattikorkeakouluissa tuotetaan.
Ajankohtaisia ovat myös konferenssimatkajärjestelyt. Niihinkin suttaantuu aina tunti jos toinenkin. Etenkin benchmarkkauskohteiden kanssa tapaamisista sopimiset ovat aikamoinen taitolaji! Aina voi toivoa oppivansa niissä tehokkaammaksi, mutta valitettavasti itse ei pääse päättämään, kutsutaanko minut kylään ja keskustelemaan vai ei. Täytyy mukautua vastaanottajatahon aikatauluihin ja reagointiripeyteen.
Hankkeen olemassa olevien valtavirtaistamismateriaalien jakelu, levittäminen ja julkaisu sekä uusien materiaalien tuottaminen on ajankohtaista. Osaamisopukseksi nimetty paperi on edelleen vailla yhtä oleellista artikkelia, mutta asia etenee pikkuhiljaa. Hankkeen tiimoilta kehitettävä seminaari pitäisi luoda ja suunnitella jo nyt, eikä vasta kevään kynnyksellä.
Yhteistoiminnallinen tekeminen on ollut hankkeen edetessä projektiin osallistuvien organisaatioiden kesken valitettavan vähäistä. Ehkä kyse on siitä, että luontevia yhteisiä tekemisiä ei ole tai niitä ei ole tunnistettu - kukin toimii omalla tontillaan parhaan kykynsä mukaan, mutta yhteenvetojen paikkoja on liian harvoin, niinkö? Ainakin seminaarin rakentamisessa pitäisi nähdä yhteisten tavoitteiden merkitys, hankkeen yhtenäisenä rintamana näkymisen ja muun mahdollisen yhteishyvän tuomat hyödyt niin hankkeelle itsessään kuin jokaiselle siinä toimivalle organisaatiolle.
Minulla on toki mielen päällä myös omat opintoni (kulttuurituotanto YAMK). En kiistä, etteivätkö ne tällä hetkellä veisi melko paljon iltaisin ja viikonloppuisin aikaani. Opinnäytetyö valmistuu kahden ja puolen kuukauden sisällä. Muuten opinnot jatkuvat vielä toukokuun lopulle.
Kevät on kuitenkin lähellä, sen aistii lisääntyvän valoisuuden tuomina energiapiikkeinä. Kylmää on kuin Siperiassa konsanaan, ei tekisi mieli poistua työhuoneesta illalla enää ulos, odottamaan julkisia välineitä. Voisikohan Vanhankaupunginlahden rannalle rakentaa vaikkapa iglun, johon voisi päänsä kallistaa...
Olen tällä viikolla levittänyt Metropolian Elokuvan ja television koulutusohjelman ja VOIMAA-hankkeen yhteistyönä syntyneitä reportaaseja nettisaiteille ja yhteisöihin. Täkyyn ovat tarttuneet ulkopuolisista Mitasuomion.fi ja Ylen Atuubi. Helpointa on tietysti levittää materiaalia niihin palveluihin, joissa itse on kirjoilla, kuten omiin blogeihinsa ja esimerkiksi Sometuning-yhteisöön. Suuri merkitys on sillä, miten monessa sosiaalisen median palvelussa on toimijana. Työ on vasta aluillaan, mutta on mielenkiintoista seurata, herättävätkö reportaasit keskustelua tai mielipiteitä ensinkään.
Hyviä saitteja, joissa aihepiiri maahanmuuttajuus ja työelämä voisi kiinnostaa, otetaan vinkkinä vastaan.
Kiitos ja hyvää viikonloppua 
Työelämän viestinnän sujuvuutta arvostaa jokainen. Useimmat tietointensiivistä työtä tekevät ovat tottuneet tiettyihin perussääntöihin, joita sähköisen viestinnän ympäristöissä noudatetaan.
Ennen vanhaan puhuttiin netiketistä, joka muistutti uutta työvälinettä, kuten sähköpostia käyttämään opetteleville, ettei ole kohteliasta HUUTAA. Nykyisinkin nuo säännöt pätevät, mutta osaaminen, tietäminen ja käytännön viestintätekojen toteuttaminen ovat kolme eri asiaa. Silloin muinoin, kun sähköpostiviestien lähettäminen vasta alkoi, muistissa olivat liikekirjeenvaihdon kultaiset säännöt: tervehdykset, kiitokset, toivotukset, itse asian kertominen, kohteliaat pyynnöt ja loppukrumeluurit. Näitä muinaishistoriallisia, kirjoituskoneella tai jopa käsin kirjoitettujen kirjeiden malleja noudatettiin ehkä jonkin aikaa sähköpostiliikenteessä, kunnes email astui useimpien toimistojen arkipäiväiseksi työvälineeksi.
Vähitellen emailien määrä alkoi kasvaa. Syntyi kiireen tuntu. Sähköpostien jono kasvoi, mikäli asioihin ei reagoinut heti. Sähköpostilaatikko saattoi jopa tukkeutua liian monien viestien ollessa jonossa. Mistä apu postitulvaan reagoimiseksi -ilmaisun tiivistämisestä, tietysti. Turhat kohteliaisuuslauseet oli helppo jättää pois suomalaisessa toimintaympäristössä, eihän niitä käytetty kasvokkaisviestinnässäkään. Kun matkapuhelimet ilmeistyivät useimpien ihmisten taskuihin, saattoi kenet tahansa tavoittaa puhelimitse milloin ja mistä tahansa. Emailit ja kännykkä synnyttivät tarpeen pikaviestintään. Email on kuitenkin kirjoitettua kieltä, puhelu on puhuttua. Tekstiviestit ovat ehkä jotain siltä väliltä.
Työelämässä puhelimella ja sähköpostilla on tänä päivänä omat roolinsa. Puhelimen käyttö ei ole ilmaista. Sähköpostin lähettäminen on. Puhelimen käytöstä ei jää dokumentaatiota puhelun sisällöstä. Sähköpostin lähettämisestä jää tarkka dokumentaatio, kuka kirjoitti kenelle ja mitä, mihin kellonaikaan viesti on lähetetty ja milloin se on avattu. Joskus tällainen informaatio saattaa osoittautua kullanarvoiseksi pitkänkin ajan jälkeen. Puhelimen kanssa viestiminen on toki hyvä juttu silloin, kun asia on ajankohtainen juuri nyt. Jos vain numerosta vastataan ja silloin on aikaa paneutua asiaan. Jos ei ole aikaa, voi käydä niin, että soittaja joutuu soittamaan uudestaan. Joskus montakin kertaa. Sähköpostiviesti jää postilaatikkoon kiltisti odottamaan, että viestin vastaanottajalla on aikaa käsitellä kyseinen aihe.
Sähköpostia saatetaan lähettää turhaan, niin että sähköpostilaatikkojensa koosta huolestuneet vallan turhautuvat. Sähköpostitulvan hallinta on tuskallisen hankalaa, olen sen itsekin kokenut. Aina pitäisi olla ajan tasalla ja meilin äärellä. Liitetiedostojen toimittamisessa emaili on melko hyvä systeemi.
Vielä parempi systeemi olisi tietysti verkkopohjainen alusta, jossa tiedostoja jaettaisiin ja muokattaisiin yhteisesti. Esimerkiksi googledocsit tai wiki toimivat hyvin tällaisessa työskentelyssä. Se pitää sähköpostilaatikot turhista kiertokirjeistä vapaana vyöhykkeenä. Toivo elää, että tulevaisuuden työyhteisöt hyödyntävät sosiaalisen median sovelluksia entistä enemmän erilaisten dokumenttien ja asiakirjojen yhteistyöstämisessä.
Kommunikaatiovälinetaistelussa puhelin vastaan sähköposti on myös huomioitava kunkin käyttäjän henkilökohtaiset mieltymykset. Toiset tykkäävät kirjoittaa, toiset puhua. Ongelma tulee siinä pisteessä, kun viestin lähettäjän ja viestin vastaanottajan toiveet kommunikaatiovälineestä eivät kohtaa. Sosiaalinen media päihittää emailin ja puhelin on hyvä varaväline, voihan siitäkin tsekata meilinsä.
Joskus tällainen tavallinen ihminen saattaa törmätä teknisiin vaikeuksiin. Esimerkiksi siihen, että oma verkkolevytila ei riitä enää tiedostojen säilyttämiseen. Mitä ihmettä silloin pitäisi tehdä? Ensin katson, voinko karsia jotain. No, en. Kaikki tiedostot ovat tärkeitä työni kannalta.
Tekstitiedostot eivät ole hirmuisia tilasyöppöjä. Kuvat ja videot ovat. Ne ovat pakkaamattomia versioita opiskelijatyönä tuotetuista reportaaseista ja hyvällä kameralla otettuja isoja kuvia erilaisista tilanteista ja tapahtumista. Niiden pitäisi säilyä seuraavat kaksikymmentä vuotta ja olla muokattavissa niin sähköiseen kuin mahdolliseen printtikäyttöön. Koskaan ei tiedä, mihin kuvamateriaalia tarvitaan.
Verkkolevyllä tila tuli nyt vain täyteen. Enää ei voi kuin siirtää kuvat ja videot talteen muuhun formaattiin (miten kätevää onkaan, jos vaikka poltan tiedostot dvd:lle, ja hukkaan sen tai se menee rikki) tai yritän saada ne johonkin verkkopalveluun, kuitenkin suojatusti, niin ettei niissä kuvissa esiintyvien henkilöiden tarvitse pelätä nassunsa leviämistä ympäri nettiä. Kokorajoitukset tulevat vastaan valitettavasti muuallakin kuin omalla verkkolevyllä. Liitetiedostoa ei voi lähettää, se on liian suuri. Ei nyt vain mahdu, usko jo. Murahdus. Sitten vain pienentämään kuvakokoja, ja kai sitä seuraavaksi joutuu zippailemaan, jotta saa tavaran tuutattua maailmalle.
Alkuperäinen ongelma ei poistu. Levytilani on täynnä. Millä priorisointijärjestelmällä ryhdyn tuhoamaan kuvamateriaalia? Tärähtäneet otokset pois, tietysti. Mutta - niitä jää yhä liikaa. Pitää valita käyttökelpoisimmat, täydellisimmät ja kauneimmat kuvat, joista voi aavistaa niiden hyödynnettävyyden jo ennakkoon. Pitää olla silmää. Visuaalista älyä. Ei tämä homma olekaan mitään ihan helppoa. Joka päivä pitää oppia jotain uutta ja kehittää taitojaan. Se on ihan hyvä juttu. Mutta se vie kovasti aikaa. En lähtökohtaisesti pidä ajatuksesta, että vain kauneimmat ja täydellisimmät saavat jäädä rajoitetun tilan karsinaani. Jotenkin tuo estetiikka ei vain ole meikäläisen juttu. Olen ilmeisesti niin ikävästi kyvyiltäni rajoittunut.
Hyvää uutta vuotta, vuosikymmentä ja lukukautta!
VOIMAA-projekti porhaltaa tänä vuonna eteenpäin höyryjunan lailla.
Omalta osaltani lähiaikoina on tulossa tuloksia ja tuotoksia julkaistavaksi asti. Ainakin tammikuussa pitäisi saada pakettiin Metropolian kulttuurin ja luovan alan klusterin ammattikorkeakouluopintoihin valmentavien opintojen kehittämistiimin työn hedelmät. Tammikuussa myös ehtii haastatella ja kirjoittaa sosiaalisen median etiikasta artikkelin Metropolian asiakaslehti Focukseen, joka ilmestyy maaliskuun aikana. Lisäksi tammikuussa (ja koko kevätlukukauden ajan) julkaistaan opiskelijatyönä tuotettuja VOIMAA-aiheisia reportaaseja Youtuben kautta ja viedään osaamisjulkaisua eteenpäin. Lisäksi kevätlukukauden riemuja edustavat sosiaalisen median etiikkaa käsittelevän laajemman artikkelin kirjoittaminen ja kaikki muut tiedottaja/tuottajan "rutiiniluonteisemmat" tehtävät.
Erityisesti blogin kirjoittaminen palaa agendalle hiipuneen syksyn lopun jäljiltä. Kerran viikossa rutiininomainen raportti siitä, mitä on tapahtunut työrintamalla, lienee kaikista paras muistin tuki itselle. Label-toiminnon avulla saanee kikkailtua jotain työblogin arkistointikeinojakin. Mitä, miten arkistointi onnistuu, enpä vielä uskalla ajatella 