Kaikki ovat varmaankin samaa mieltä, että ihmisten välinen aito keskusteluyhteys on työn ilon yksi keskeisin asia. Ei ole yhdentekevää, millaista puhetta tuotamme työyhteisössämme, millaiseen vuorovaikutukseen heittäydymme ja miten olemme kiinnostuneita muistakin, kuin omista näkemyksistämme. Itse puhumalla kertaamme vain jo osaamaamme, mutta muita kuuntelemalla opimme lisää.
On helppo puhua vuorovaikutuksen tärkeydestä, mutta entä miten johdonmukaisesti toimimme hyvien oppien suunnassa? Ilahduin lukiessani Pauli Juutin (2005) kirjasta aforismin tai moton, jossa minusta ihmistä ymmärtävällä tavalla sanottiin jotain kovin totta:
"Tulkitsen aina väärin toisen puheen, kuten hänkin minun puheeni. Juuri tähän perustuu vuorovaikutuksen aina avoin, elähdyttävä ja virkistävä luovuus."
Onneksi töissä voidaan myös sallia virkistävää luovuutta, sanoilla hassuttelua ja ideoiden panemista paremmaksi. Ainakin kulttuurialalla nauretaankin yhdessä tosi usein. Tästäkään kuvasta ei arvaa, että töitä tehdään tosissaan! 
Onko teidän työpaikalla sama juttu kuin meillä? Meillä on nimittäin aina ollut maailman kivoimmat vahtimestarit ja siivoojat. Itkimme, kun pitkäaikaiset Palmian loistotädit joutuivat meidät vuosi sitten jättämään ja istuimme porukalla kakkukahveilla heidän viimeisenä työpäivänään. Haikeuden keskellä meillä oli silti hieno hetki, ja muistelimme kaikkia yhteisiä aikoja ja sattumuksia molemminpuolisen kunnioituksen ja ystävyyden hengessä.
Riittävä arvostus ja tuki toisilta on työnilon yksi tärkeimmistä tekijöistä. Jos joku uskoo meihin ja arvostaa meitä, tämä vaikuttaa siihen, miten koemme itsemme ja millainen on työkykymme. Rohkaisevia viestejä toisilta on mukava saada aina, mutta erityisesti niitä tarvitaan silloin kun on ihan down eikä löydä ongelmiinsa ratkaisua. Työelämässä ongelmilla on taipumus ratketa - ja usein sentään parhain päin. Mutta meillä on myös taipumus ajatella suurella lämmöllä niitä ihmisiä, jotka ovat olleet meille positiivisia peilejä silloinkin, kun itse näemme itsemme peikon kaltaisina. Viikon vihje siis: lämpöenergiaa on helppo alkaa haalia talven varalle - ei muuta kuin toisia rohkaisemaan.
Nykyään meillä on Hämeentiellä vain yksi siivooja, mutta kutsun häntä mielessäni telkkarisarjaa mukaillen "Ihanaksi Elenaksi". Kas kun sattumalta taaskin meille tuli taloon maailman paras ihminen juuri siinä omassa työssään!
Katselen aina joskus huvikseni lehtijuttua, jossa esitellään 518 suomen kauneinta sanaa. Top-ten -listalla ovat esimerkiksi kuulas, taival, lumi, maailma, lauha ja metsäpirtti. Iloon ja riemuun liittyviä, jotenkin ihmistä, toimintaa tai aktiivisuutta ilmaisevia sanoja ei ole listalla lainkaan.
Työhyvinvointikyselyiden tulosten ollessa juuri nyt ajankohtaisia mietin, millaisia sanoja käsitteeseen työnilo voisi liittyä. Innostus, elinvoima, itseluottamus, tuki, arvostus, eheys?
Minusta juuri nämä sanat näyttävät kirjoitettuina tärkeiltä, kuulostavat lausuttuina sointuvilta (mutteivat lällyiltä) ja merkitsevät sisällöltään jotain aivan olennaista ihmisenä olemisesta yhteisössä. Sanat ovat tärkeitä, teot ovat tärkeitä, mutta myös tahto on tärkeää. Olkoon tunnuslauseemme kulttuurialalla Hill Street Bluesin ikimuistoinen Let´s do it!
Nyt on paljastettava karmea totuus: olen aliarvioinut kulttuurialan väen sitoutumisen, kilpailuhengen, nokkeluuden, ongelmaratkaisukyvyn ja kyvyn hoitaa tehtävä loppuun asti (kirjaimellisesti läpi harmaan kiven).
Vietimme historiallisia kehittämispäiviä Aulangolla alkuviikosta. Ensimmäistä kertaa Metropolian kulttuurialan lähes koko 180-henkinen väki oli yhteisessä tilaisuudessa, ensimmäistä kertaa pystyimme silmillämme toteamaan, että me olemme me!
Mutta ei tässä vielä kaikki! Kun minusta yhteishengen luomiseksi aina pitää pistää itsensä ja idearikkautensa peliin, niin olin kehitellyt iltaohjelmaksi kuutamouintia, kuutamokeikkailua, yösuunnistusta ja ennustajaeukon vierailuja. Näistä kuitenkin vain yösuunnistus ehdittiin toteuttaa, joskaan en toki ollut koko yötä kiikaroimassa Vanajaveden tai Aulangonjärven uimarantoja, josko siellä jokin kamikaze-joukkomme kroolaisi pitkin kuunsiltaa.
Mutta ainakin yösuunnistus oli ikimuistoinen ja siis onnistui todella yli odotusten. Kolmen koplamme (Kaisu Kiventaus, Arja Puura ja minä) laati viisi rastia, joissa jokaisessa oli ratkaistavana Metropoliaan ja päivän opinto-ohjauksen teemaan liittyvä anagrammi: TOMERA ILPO, ALTTARI KULUU; LAATIKON KORIT, OPPINUT LOOK ja POIKA JOESSA ONKI. Rastit vietiin Aulangon satumetsään, merkattiin kartat, suunniteltiin rastijärjestys, hommattiin otsalamput ja urheilupillit joukkueiden tunnareita varten.
Illallisen jälkeen, yön jo hämärtyessä viisi 10-henkistä vapaaehtoisten joukkuetta lähti seikkailuun. Joukkueiden nimet olivat luovalle alalle sopivia: TUULEN VIEMÄÄ, KUOLEMATTOMAT, SHAMPPANJA-OPALA, AHOT ja YÖKEHRÄÄJÄT. Järjestelytoimikunta päätti mennä perässä vakoilemaan, jos vaikka rastipaikat tai anagrammit osoittautuisivat liian vaikeiksi ja tarvittaisiin äidillistä tai suunnistuksellista apua.
Mutta vielä mitä. Vaikein rasti oli sijoitettu Onnentemppeliin valtaisan kivilouhikon ja jyrkkien rappujen päähän. Louhikon molemmilta puolilta kulki siisti polku ylös, mutta hui hai kukaan mitään polkuja ehtinyt odottelemaan. Kivet kolahtelivat umpilouhikossa, kun Kenzon tuliterissä design-kengissä juostiin otsalampun valossa ylös temppelin harjalle. OPPINUT LOOK -anagrammi oli sen verran vaikea, että rastiin oli merkitty Kilauta kaverille -ohjeet vihjeiden saamiseksi. Shamppanja-Opalat selvittivät tehtävän ilman lyhytvalintanumeroa, mutta muut ällistyivät kun lyhytvalintanumeroista 5456, 5303 jne vastasikin Hämeenlinnan kaupunginkanslia tai Metropolian hakutoimisto. Vaan julkinen palvelu toimii yölläkin, ja viiden pisteen vihjeen jälkeen kaikki olikin jo Kilauta kaverille--joukkueille selvää.
Ja nyt tullaan siihen noloimpaan, selvää ennakkoasennetta osoittavaan juttuun. Kun järjestelytoimikunta saapui kaikessa rauhassa maalialueelle, siellä oli jo kaksi joukkuetta odottamassa. Rastit oli selvitetty nopeammin ja nokkelammin kuin olisimme ikinä osanneet kuvitella. Ettei vain olisi laiskaa toimikuntaa odottaessa ehditty poksautella yhden jos toisenkin simapullon korkit kohti taivasta. Voi ahot sentään, mikä taito, tarmo ja toimeliaisuus joukkueista löytyi.
Kilpailun voittajasta käydään vielä kisaa. Ei palkintojen toivossa, sillä siihen tarkoitukseen varatut karkkipussit joutuivatkin yllättäen tasaustoiminnan kohteeksi huutosakin huostassa. Onko voittaja Kuolemattomat, joka todistettavasti tuli ensimmäisenä maaliin, mutta kilautti kaverille. Vai Shamppanja-Opala, joka hävisi nopeudessa hiukan, mutta selvitti rastit ilman puhelinkulujen aiheuttamista Metropolialle. Vai Ahot, joka oli ymmärtänyt pysähtyä ihailemaan kiiltomatoja ja luopumaan voitosta esteettisen elämyksen takia. Vai Tuulen viemää, jolla oli pisin ja satumaisin reitti? Voittajan ratkaisemiseen tarvitaan varmaankin monialaista aivoriihtä insinöörien, ekonomistien ja sote-alan kanssa - ensi kerralla!
Vai ovatko joukkueet eri mieltä? Mitä sanoo LAATIKON KORIT, jos tämän näkee? 
Sain äskettäin syntymäpäivälahjaksi Vivica Bandlerin muistelmat, ja se on tähän asti lomaani ainut lukemani kesäkirja. Mutta elämänohjeeni onkin, että useimmiten riittää, että on lukenut edes yhden kirjan tai yhden artikkelin kunnolla - ja ymmärtänyt sen. Monesti yhdestä ja samasta kirjasta voi ammentaa aina uutta ja uutta. Siitä syystä olen säilyttänyt mm. lukioaikaisen ruotsinkirjani Världen och vi. Otan sen välillä esiin, koska tiedän että pärjäisi loistavasti, kun sen sanastot ja sanonnat, deklinaatiot ja konjugaatiot osaisi aina ja ikuisesti. Mutta se onkin helpommin sanottu kuin tehty!
Bandlerin mukaan teoria siitä, että ihminen hakeutuu teatterin ja ryhmätyön pariin kompensoidakseen sen kautta oman perheen vaillinaisuuden, on ulkopuolisten keksintöä. "Ihminen hakeutuu teatteriin siksi, että hän haluaa tehdä työtä teatterin parissa. Teatterista tulee ihmiselle perhe, näyttelijöistä tulee ohjaajan lapsia. Ja hänen oma perheensä joutuu kärsimään. Se, joka ei ole naimissa teatterin kanssa, ei ole oikea teatteri-ihminen", hän kirjoittaa.
Tekstikohdan luettuani hyristelen tyytyväisyyttä. "Jos teatteri-sanan tilalle vaihdetaan kulttuuri, niin eikös se sitten juuri selitä tätä työn kanssa naimisissa olemista, sen ihanuutta ja viheliäisyyttä", ajattelen. Työn suurenmoinen sisältö selittää intohimoisen suhtautumisen siihen. Asiat voi tehdä vain hyvin tai vähintäänkin edellisen kerran mokista opiksi ottaen. Kuka tässä siis on kummajainen, Vivica Bandler ja minä vai?
Mutta sitten tulen ajatelleeksi, että ehkäpä Bandlerin aktiiviaikoina teatteritkin olivat sesongin ulkopuolella kiinni pidempään kuin viisi viikkoa. Teatterintekijät ehtivät viettää kuukausimäärin kesiä kuka missäkin piilopirtissä, sukukartanossa tai Pariisin taiteilijakortteleissa. Jos tämä blogi siis vaikenee muutamaksi viikoksi, niin näistä paikoista minutkin sitten löytää. Tai Sydän-Hämeen mustikkametsistä.
Aurinkoa ja hyvää kesälukemista teille hyvät ystävät!
Kesäloman alku noudattaa aina samaa kaavaa. Loman aloittamispäivästä ei ole tietoa ennen kesäkuun puoltaväliä. Kun sitten vihdoin pystyy arvioimaan kaikkein kiireisimpien asioiden - työsopimusten, työsuhteiden, virantäyttöjen, lausuntojen - aikataulut ja hakee vuosilomaa, niin kuinkas sitten käykään. Ensimmäisen lomapäivän koittaessa tietää, että polkupyörän ohjaustanko ihan itsestään kääntyy itään eli Hämeentien toimipisteeseen. Niin paljon on keskeneräisiä ja hoidettavia asioita. Ja työpäivä venähtääkin iltamyöhään, ilman että oikein sitä huomaa. Polkupyöräily kuitenkin pelastaa: onhan se melkein lomaa että ehtii kuntoilla ja tehdä töitä verkkareissa. Ja kesäillat ovat niin kauniita Helsingin rantateillä!
Seuraavana päivänä ajattelee, että voi vain piipahtaa allekirjoittamassa muutaman asiakirjan Bulevardilla, kunnes tajuaa että saadakseen yhden asian hoidettua on sitä ennen soiteltava useita puheluita, laitettava erilaisia sähköposteja, tiedotteita ja cc-posteja. Seuraavana päivänä jo hieman häpeillen käväisee työpaikalla ja vannoo vielä töissä oleville työtovereille, että tämä on ehdottomasti tällä erää viimeinen lomapäivä töissä. Mutta kengänkorot kopsavat taas seuraavanakin päivänä työpaikan pitkillä käytävillä: jo hoidetuksi luultu asia työllistää yllättävällä tavalla, eikä asianomaisia henkilöitä voi jättää noin vain odottelemaan lomalta paluuta. Tulee kuitenkin luvattua, että jos vielä työpaikalle ilmestyy, naamioituu tuntemattomaksi. Muutenhan sitä leimautuisi pahimman laadun työholistiksi, eikä sellaisesta tietysti hyvää mainetta saa. Seuraavana päivänä onkin laitettava pussi päähän kun käy Hämeentiellä, niin kukaan ei arvaa että kukas se sieltä tulee vaivihkaa töihin. Mutta syyslukukauden alkuun olennaisesti vaikuttavat asiat on ihan pakko hoitaa. Onneksi pystyy luikkimaan työhuoneeseen niin, että harva näkee - ja lomalla sentään työhuoneen oven kehtaa laittaa kiinni ja olla ottamatta vastaan uusia toimeksiantoja.
Kun sitten töitä on lomalla tullut tehneeksi kokonaisen viikon, huomaa perjantai-iltana kotiin tullessaan, että on tavattoman tyytyväinen olo. Pyöräily työpaikalle on ihanaa luksusta ja lomalle kokee sittenkin voivansa lähteä rauhallisin mielin ja ikäänkuin kuluneesta lukuvuodesta loppujen lopuksi työniloa tuntien. Okei, pitkäksi venyi mutta tulipahan valmiiksi.
Mutta sellainenhan ihmisen pääkoppa on, että yöllä tulee kumminkin mieleen useita asioita, jotka ovat unohtuneet, jotka pitääkin muistaa tarkistaa, jotka on luvannut hoitaa jne. Ei siis kuin uutta naamiaispukua suunnittelemaan tai pakkopaidassa maalle mansikanpoimintaan.
Metropoliassa ainakin esimiehet joutuvat käyttämään ja siten moitteettomasti hallitsemaan lähes 20 eri tietojärjestelmää. Opetukseen liittyen tarvitaan Winhaa, Toisua, Totsua, OPS-editoria, moodlea, lukujärjestysohjelmaa ja TVJ:tä; strategiseen talouden ja toiminnan suunnitteluun käytetään STTS:ää; taloussuunnitteluun tarvitaan lisäksi lukuisia itse väsättyjä excel-taulukoita, talousseurantaan Aditron järjestelmää, laskujen hyväksymiseen Workflow´ta, matkahallintaan TEMiä, henkilöstöasioihin HR-järjestelmää. Sisäinen tiedotus tapahtuu Tuubin eri työtiloissa, siellä myöskin julkaistaan ja arkistoidaan eri työryhmien asiakirjoja. Wikiä käyttää vasta harva johtaja vuorovaikutteisemman johtamisen tukena, mutta eipä aikaakaan kun sekin kohta on yksi virallistettuja johtamisjärjestelmiä. Asiakkuudenhallintajärjestelmää aletaan rakentaa, sähköiset muut johtamistyökalut odottanevat jo ovella.
Jyväskylän yliopiston professori Jukka Pellinen on verrannut yliopistojohtamista kultakalaan boolimaljassa. Happi uhkaa loppua, sillä esimiesten aika kuluu aivan liian suurelta osin talous-, suoritus- ja ajankäyttöraporttien, huonosti toimivien tietojärjestelmien ja muuten näpertelyltä tuntuvien asioiden hoitamiseen. Taloudellinen kompensaatio ei ole missään suhteessa johtamistehtävien vaatimiin uhrauksiin, ajankäyttöön ja vastuisiin. (Acatiimi 4/2009).
Myös ammattikorkeakouluissa esimiehet tunnistavat saman ilmiön. Johtajat ja lähiesimiehet eivät hevin pysty vaikuttamaan niihin vaatimuksiin ja toimeksiantoihin, joita korkeakoulutukseen kohdistuu. Asioita ei voida jättää tekemättäkään, koska viime kädessä harmit, hallat ja muut vitsaukset sattuvat kumminkin koulutusohjelman, henkilöstön ja opiskelijoiden nilkkaan. Niinpä Juhani Seppäsen (2004) sanoja mukaillen "esimiestyössä suurimmassa vaarassa ovat parhaat: he, jotka ovat sitoutuneita alaansa, jotka pitävät työstään ja jotka ovat siinä hyviä. He ovat riskiyksilöitä." Ilmankos monissa ammattikorkeakouluissa esimiehiksi on valittu yleisjohtajia, niitä jotka osaavat ehkä johtaa johtamisoppien mukaan, mutta eivät tunne alaa. Sellaiset eivät ole riskiyksilöitä, eivätkä kuulu uhanalaisten esimiesten lajiin. Mitäpä heitä syvimmältään liikuttaa johtavatko kartonginvalmistusyksikköä vai taideorganisaatiota. Bisnes is bisnes, vai mitä?
Viime viikonlopuksi luvattiin Keski-Suomeen sadekuuroja ja pilvistä, mutta tosin kävi. Jyväskylän yliopiston promootio oli sään haltijoiden suosiossa, eikä kirkkaampaa, tuomelta tuoksuvampaa toukokuun päivää olisi meille promovendeille voinut osua kuin viime lauantaina.
Taiteen ja kulttuurin arvostukselle voi käydä samoin. Meille povataan nyt seitsemää laihaa vuotta ja lohkaistaan, etteivät koskaan asiat ole niin huonosti, etteivät ne voi huonomminkin vielä mennä.
Mutta me voimme uskoa myös toisenlaisia ennustuksia. Taiteen ja kulttuurin hyvinvointivaikutukset eivät ole mitään omaa spekulaatiotamme, vaan empiirisesti ja tieteelllisestikin tutkittuja asioita. Emme elä ollaksemme terveitä, vaan kyetäksemme elämään mielekästä elämää. Yhteiskuntamme kannalta vähäisenä ei voi pitää promoottorimme, kirjallisuuden professori Tarmo Kunnaksen artikkelin (JY 2009, 10) huomiota taiteen opetuksen painoarvosta kielen, ajattelun ja merkitysten luomisessa:
"Taiteen ja kirjallisuuden opetus ja tutkimus on avainasemassa kaikessa, mikä kehittää terävää älyn käyttöä, hyvää ymmärryskykyä ja selkeää ja luovaa ajattelua."
Humanistin, eikä pessimistin, sanoja meidän kannattaa kunnella, eikö totta?
Kulttuurialan blogeissa on keskusteltu vilkkaasti kevään loppua kohti kiihtyen leviävästä vikinätaudista. Tiedättehän tuon viruksen, jonka seurauksena työ vie ja me vikisemme. Viikonpäivät eivät riitä, työtunnit eivät riitä; kokouksia sovitaan jo perjantai-illaksi tai varhaiseksi maanantai-aamuksi, kun asioiden eteenpäin saattamiseksi muu ei tunnu auttavan. Työtoverit alkavat näyttää pelottavan uupuneilta; esimiehet eivät keväästä mitään tiedä, ja harva meistä uskaltaa enää peilistä katsoa, että mikäs haamu se sieltä takaisinpäin kurkistaa.
Nyt tarvitaan ehdottomasti uskoa siihen, että voimme ohjata elämäämme ja työntekoamme haluamaamme suuntaan. Voimme hyväksyä poikkeustilanteet, mutta nyt on aika sanoa Theodor Kallifatidesin runokokoelman mukaisesti: "Bättre tider måste komma." Tuon runokirjan sain ruotsinopettajaltani ylioppilaslahjaksi (noin sata vuotta sitten), eikä hän takuuvarmasti tiennyt, kuinka tärkeällä tavalla nuo nimilehden sanat ovat antaneet minulle voimaa kovissa paikoissa.
Metropolian ensimmäisestä vuodesta on otettava opiksi! Meidän on puhuttava yhdessä siitä, mikä on tärkeää ja minkä voimme jättää vähemmälle. Tämä wiki olkoon nykypäivän nuotiopiiri. Kommentoikaa ja keskustelkaa: työyhteisön yhteinen älykkyys on se, mistä parannukset kumpuvat!
Saada tehdä työtä vapaana muodollisuuden ja sovinnaisuuden kahleista on taide- ja kulttuurialalla tärkeää. Jos opiskelijoita kannustetaan tekemään "omia juttuja", heille syntyy kyky elää tässä hetkessä ja saada siitä luomisvoimaa.
Kuluneella viikolla sain kokea huippuhetkiä opiskelijoidemme luovuuden parissa. Ammattimaisesti tuotettu, huikea muotishow RockFashion by Metropolia keräsi lähes tuhatpäisen yleisön; tunnelmaltaan intiimi oli puolestaan tekstiilitaiteen suloinen näyttely MinaMina Gjutarsin taiteilijatalon idyllissä. Hauskankummat ötökkäkuvioiset vuodevaatteet Kuosimodo-näyttelystä Lasipalatsissa varmaankin jäävät pyörimään mieleen, kun kohta siirryn unen ja valveen rajamaille. 
Luovaan tilaan koin itsekin pääseväni upean Tour de Metropolia -tapahtuman päätteeksi, kun vallattomat ideat monialaisesta yhteistyöstä sinkoilivat osallistujien kesken minkä kerkisivät.
Olenkohan vähän puolueellinen, kun minusta kaikki me-henkeä synnyttäneet ideat Metropoliassa ovat lähtöisin kulttuurin ja luovan alan klusterista?
Kevät on ihanaa ja kamalaa aikaa. Korkeakouluissa tyypillisesti lukuvuoden aikana alustetut hommat ja projektit ikäänkuin kohoavat loppua kohden ihan mahdottomaksi taikinaksi, joka paisuu ja vyöryy yli kohotusastian reunojen. Se, mikä meistä työtä aloittaessa näytti yksinkertaiselta, onkin saanut kevään mittaan lukemattomia sivujuonteita, hankalia käänteitä ja tavattomasti työllistäviä yksityiskohtia. Työ ei tunnu loppuvan millään ahkeroinnin määrällä, ja jaksamisen eväät alkavat olla vähissä itse kullakin. Samaan aikaan pitäisi pestä ikkunat, vaihtaa kesärenkaat, kunnostaa polkupyörä talven jäljiltä, haravoida kerrankin itse mökkipiha ennenkuin iäkäs äiti on sen ehtinyt aikuisten lastensa puolesta tehdä jne. jne. - tiedämmehän me kaikki nämä kevätttalkoiden vakiopuheenaiheet.
Minulle Metropolia-orkesterin suuri Vappuenergiaa-konsertti oli parasta rohtoa ylikierrosten hillitsemiseksi. Musiikin ja pop/jazzmusiikin yhteisesiintyminen oli ihan loistavaa ammattilaistasoa, eikä voinut sanoa mikä ohjelmanumero kosketti eniten. Koko yleisö onnitteli mielessään Metropoliaa: mikään muu korkeakoulu ei ole tällaiseen viihdegaalaan koskaan kyennyt. Varaslähtö vappuun oli jotain paljon enemmän kuin mitä osattiin odottaa. Se oli iloista, veikeää, hauskaa, haikeaa, rentoa, tunnelmallista ja nostalgistakin. Siispä ensi vuonna koko kulttuurialan väki: vastalääkettä vain nautiskelemaan sankoin joukoin! Kiitos konsertin aikaansaamisesta kaikille tekijöille ja esiintyjille. Ja nyt vapun jälkeen eikun menoksi ja vappupallot lentämään korkealle taivaan sineen!
Pitäisiköhän tänne wikiin perustaa kaikille yhteinen työtila, johon voisi kirjoittaa teemalla "mistä tänään tulin töissä hurjan iloiseksi"? Ainakin minulla on tosi usein työpäiviä, jolloin kaikki sujuu, kuulee hyviä asioita, näkee tekemisen meininkiä, ehtii pysähtyä juttelemaan kulttuurialan fiksujen ja ajattelukykyisten ihmisten kanssa ja huomaa miten valtavan hienoa osaamista meidän klusterissamme on.
Jos mikä, niin kulttuurialan uusin julkaisu "EXERCITIA - näin näyttely tehtiin" kuuluu ilon aiheisiin. Pompeji-näyttelyyn perustuva kirja on visuaalisesti upea: valokuvien, graafisen ilmeen ja taiton osalta näytetään taivaan merkit kaikelle tylsälle ja harmaalle oppilaitosjulkaisun perinteelle. Mutta yhtä paljon minuun vaikutti se, että jokainen näyttelyyn osallistunut ja sitä omalta osaltaan rakentanut on saanut kirjassa tilaa. Yli 40 toimijaa on tullut näkyväksi omassa, kulttuuriin liittyvässä ammatillisessa roolissaan kirjoittamalla siitä lyhyesti. Merkittävän kuvallisen aineiston avulla näyttelyn taustatkin on voitu havainnollistaa. Kirjan jaksaa lukea kannesta kanteen, mikä on nykyään aika harvinaista!
Ehdotankin, että jos tekijät sallivat, alamme julkaista tästä lähtien kulttuurialan omaa Exercitia-sarjaa samalla formaatilla. Nimittäin kirjan arvoisia asioita meillä tapahtuu ihan koko ajan.
Työn iloon ja työn kuormittavuuteen liittyvä keskustelu on tärkeää. Pitkäperjantain tunnelmaan sopii hiljentyminen ja vauhdin hidastaminen. Olisiko oheisesta, suomalaisen pianopedagogiikan varhaisen kehittäjän, Ingeborg Hymanderin (s. 1865) ajatuksesta edelleenkin ammennettavaa opettajan työhön:
"On varottava paikalleen jäämistä, yksipuolisuutta, liioittelua, liikarasitusta, liian suurta oman arvon tuntoa, kaikkea mikä lamauttaa fyysillistä ja psyykillistä voimaa, jotta voisi suorittaa työnsä ilolla ja istuttaa tämän innostuksen toisiin." (Teoksesta Nuori pianonsoitonopettaja, 1924.)
Toivotan kaikille blogini lukijoille ja kommentoijille
HYVÄÄ JA RAUHALLISTA PÄÄSIÄISTÄ!
Mukava ja sivistynyt rappunaapurini on kirjoittanut muutama vuosi sitten kirjan "Hullu paljon työtä tekee". Se oli koitua kohtalokseni. Ryhdyin nimittäin lukemaan sitä pari kesää sitten mökillä, jossa aivan poikkeuksellisesti olin ihan yksin. Lukiessani otin samalla päivän viime säteet talteen laiturilla. Innostuin valtavasti kirjoittajan ajatuksista: hän oli pukenut sanoiksi monia itsellenikin kipeitä kokemuksia työelämästä. Luin ja käänsin kylkeä laiturilla, käänsin sivuja ja käänsin taas kylkeä. Kunnes - pläts, rojahdin yhtäkkiä kirjan kanssa veteen pitkin pituuttani. No, en kolauttanut päätäni eikä minulle mitenkään käynyt. Nopeastihan sitä itsensä kuivaksi saa, mutta kirjaston kirjan kanssa kävi ikävämmin. Kuivattelin sitä ainakin kolme päivää välillä föönin avulla, välillä talouspaperia sivujen väliin painaen. Kasviprässin avulla sain litistettyä sen jälleen kirjan muotoon. Ja kyllä se kirjastoonkin sitten aikoinaan takaisin kelpasi.
Kirjan otsikko pohdituttaa minua kuitenkin edelleenkin. Kulttuurialallahan me saamme olla tekemisissä niin innostavien asioiden kanssa, että lähes väistämättä houkutumme tekemään paljon enemmän kuin mitä virka-ajan puitteissa oikeasti ehtii. Oma sisäinen vaatimustaso yksikkömme opettajilla, koulutusohjelmien esimiehillä ja koko henkilöstöllä on hyvin korkealla. Myös se, että opiskelijat meillä ovat lahjakkaita ja motivoituneita, saa meidät tekemään asioita tavattoman sitoutuneesti. Siksi kannattaa välillä pysähtyä ja lukea toisinajattelijoiden tuumailuja.
Seuraavaksi lainaankin Corinne Maierin kirjan Tervetuloa laiskuus. En ehkä kuitenkaan mökillä, yksin eikä laiturilla luettavaksi!
Musiikintutkijat ympäri maata kokoontuivat viime viikolla Turussa. Teemana oli "Musiikkitieteen tuolla puolen" eli haluttiin koota yhteen myös elokuvatutkijoita, musiikin ja kielenkääntämisen ammattilaisia, sosiologeja etc. yhteisiin keskusteluihin. Minun nimilappuni herätti hämmästystä, kun siinä luki Metropolia. Monikaan yliopistotutkija tai jatko-opiskelija ei tunnistanut nimeä, ja kysyipä yksi professori minulta, että olenko sieltä Helsingin konservatoriosta. Eräästä toisesta tilaisuudesta muotoilun koulutuspäällikkö Päivi Fredriksson puolestaan toi terveisiä, että Helsingin kulttuurijohtaja ei laske Metropoliaa korkeakoulujen joukkoon. Opetushallituksenkin koulutuskaavioissa ammatillinen toinen aste ja ammattikorkeakoulut on niputettu samaan laatikkoon. Pitääkös sitä ihmisen juosta alasti pitkin Kauppatoria, ennenkuin ihmiset alkavat tunnistaa että mikäs se Metropolia oikein on. Onko vapaaehtoisia?